Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 1
Floridan yö oli sysipimeä ja ilma kuumankostea, joten palasin sisälle aseistetun vartijan tarkkaillessa puuhiani. Yrittikö hän telepaattisesti viestittää, että keksisin muuta ajanvietettä? En ollut kuitenkaan ainoa, joka pikkutunneilla odotteli Miamin lentokentällä. Näkyihän tuolla muitakin aamuvirkkuja! Myöhemmin, aivan aikataulun mukaisesti aamuneljältä, värikkääksi jättiläispapukaijaksi maalattu koneemme lehahti lentoon ja otti suunnan kohti Panamaa.
Jos varuillaan pitämäni vartija huokaisikin helpotuksesta päästyään minusta, niin tämän lennon matkustajille tilanne oli kehittymässä täysin päinvastaiseen suuntaan: kylmiä hikipisaroita alkoi kohota itse kunkin otsalle! Salamoiden räiskyessä ympärillämme moni luuli jo loppunsa tulleen, kun hirvittävä ukkosmyrsky heitteli konettamme kaikkiin mahdollisiin suuntiin!
Mikään ei tuntunut minusta pahemmalta kuin kadota jäljettömiin, joten rukoilin mielessäni, ettemme joutuisi ainakaan läheiselle laivojen katoamispaikalle, surullisen kuuluisaan Bermudan kolmioon. Rukoukseeni vastattiin, ettei ollut syytä huoleen: Taivaan Isä vaan otti salamakuvia värikkäästä jättiläispapukaijastamme! Myöhemmin matkakumppanit ihmettelivät, miten hyvät hermot minulla oikein oli, kun pystyin nukkumaan sellaisessa mylläkässä ihan rauhallisesti. Heidän kertomansa mukaan kukaan muu ei ollut nukkunut, vaan kaikilla oli ollut sydän kurkussa koko ajan! Kuulemma heräsin juuri kun kaikki oli taas rauhallista.
Panamaan tullessa muistin kaavan: mies + suunnitelma + kanava = Panama. Sen voi lukea englanniksi eestaas: (a man, a plan, a canal: Panama). Se on siis sama takaperin. Panin siihen sulut, koska kanavassakin on! Joku sanoi panamahatusta, että nimestään huolimatta se ei ollut kotoisin Panamasta vaan Ecuadorista - siis meitin määränpäästä ja huolimatta säästä, heitin väärän päästä!
Kunnon kahvistaan kuulussa Kolumbiassa kävimme Calissa ja sieltä siirryimme sitten Andien vuoristossa olevaan eksoottiseen Ecuadoriin. Tämä pieni maa sijaitsee päiväntasaajalla, josta sen nimikin juontuu. Ecuadorille kuuluville Galapagos-saarille, 800 km:n päähän Tyynellemerelle, oli kerran kuussa lento sotilaskoneella, mutta ainutlaatuiset eläimet jäivät näkemättä, kun paikkoja ei ollut vapaana.
Vaikka Kravattivuorellakin on upeaa, niin kyllä täytyy sanoa, että Ecuadorissa on ihan huippu-upeaa! Kaksi korkeaa vuorijonoa kulkee maan läpi pohjois-etelä-suunnassa 50 km:n päässä toisistaan. Vuorijonojen välisessä laaksossa, 2-3 km:n korkeudella, asuu miljoonia ihmistä huolimatta siitä, että laakson reunoilla on ainakin kahdeksan toimivaa tulivuorta! Korkeimmat niistä ovat Cotopaxi (6 km), Antisana, Sangay ja Tungurahua (kaikki yli 5 km) sekä Pichincha (4,8 km). Lepotilassa olevista korkein on Chimborazo (6,3 km). Sen lisäksi on kolme muuta yli 5 km korkeaa. Kraattereita on kaiken kaikkiaan kolmekymmentä! Miinuspuolelle merkitään maanjäristykset, maanvyörymät, tulvat ja tuhkatiheään toimivat tulivuoret!
Pichinchan juurella 2,8 km:n korkeudella sijaitsee Ecuadorin pääkaupunki Quito [lue: Kiito]. Vaikka oltiin päiväntasaajalla, niin lämpötila oli kuin napapiiriltä: aamuisin seitsemän astetta, iltapäivisin kaksikymmentä. Valkoihoisia näin vain nimeksi. Täällä tummat ottivat voiton vaaleista. Suurin osa oli ketšua-intiaaneja tai valkoisten ja intiaanien jälkeläisiä eli mestitsejä. Melkein kaikki olivat kristittyjä. Kirkkoja oli paljon ja niitä kuvatessani näin, miten ohikulkijoilla oli tapana keskeyttää matkansa kirkon edessä, ottaa hattu pois päästä ja tehdä kunnioittavasti ristinmerkki. Naiset myös niiasivat, samalla tavalla kuin katolisen kirkon ovella sisään tai ulos mennessä. Tuo tapahtui rutiininomaisesti joka kerta, kun he ohittivat kirkon; joskus kahdestikin lyhyen ajan sisällä, esimerkiksi matkalla kahvilaan ja sieltä palatessa!
Perun inkat valloittivat Ecuadorin 1400-luvun puolivälissä. He rakensivat tien Cuzcosta Quitoon. Kun inkojen kuningas kuoli, valtakunta jaettiin kahtia. Toinen pojista sai Cuzcon ja toinen Quiton. Veljesten välille syttyi sota. Sen voittaja ei kauan juhlinut, kun espanjalaiset valloittivat Ecuadorin ja Pizarro tuomitsi hänet kuolemaan kullan tähden. "Kuninkaalta saadaan kiitosta, sitten kun inka alta saadaan Quitosta!"
Bolivarista tiesin, että hän perusti Bolivian, mutta kuka oli Sucre? En ollut koskaan kuullutkaan hänestä! Molemmilla uroilla oli nimikkolentokenttänsä Ecuadorin isoissa kaupungeissa. Bolivarin kenttää käytin kerran ja Sucren kenttää viidesti. Bolivar oli Guayaquilin lentokenttä ja Sucre Quiton lentokenttä. Sucre oli myös Ecuadorin rahan nimi. Selvisi, että Bolivar oli venezuelalainen valtiomies, joka johti Etelä-Amerikan siirtomaiden kapinaa Espanjaa vastaan. Hänen alaisensa, eteläamerikkalainen sotilas nimeltään Sucre, voitti espanjalaiset Pichinchan lähellä ja valloitti Quiton. (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 9.6.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 2
Etelä-Amerikan matkalle olin ilmoittautunut jo puolitoista vuotta aiemmin, mutta kerholehden ilmoitus ei silloin kerännyt tarpeeksi lähtijöitä lentojen ryhmäalennuksia ajatellen, vaan olin ainoa kiinnostunut! Uudessa ilmoituksessa hintaa oli alennettu kolmanneksella ja neljä kerholaista ilmoittautui, joita kutsun vastedes termillä neljän kopla. Kokonaisvahvuudeksi tuli 14, kun matkan puuhamiehet saivat kimppaan erään turistipariskunnan ja Andien Äänen avustajia.
Kristillinen radioasema Andien Ääni eli HCJB, Hoy Cristo Jesus Bendice, Tänään Kristus Jeesus Siunaa, lähetti Ecuadorista ohjelmaa monella kielellä ja sillä oli avustajia eri maassa. Sen lähetyksiä kuunneltiin ympäri maapallon. Jean kertoi minulle joutuvansa työssään kirjoittamaan sellaisillakin kielillä, joita ei itse osannut sanaakaan.
Majoituksemme oli Andien Äänen studioilla Quitossa. Minusta maanjäristysalueella kannattaa asua sellaisessa talossa, josta pääsee äkkiä ulos, joten olin tyytyväinen, kun meille osoitettiin yksikerroksinen rakennus. Tiilikatolla näkyi olevan lyhyt savupiippu ja kiviseinillä pienehköt ikkunat. Pihalla kasvoi trooppisia pensaita ja palmuja. Niiden takana nousi Pichincha-tulivuoren pelottavan tumma siluetti uhkaavan korkealle! Tuhkaa, tulta ja tulikiveä ei tullut koko aikana, kun kehotin tulivuorta olemaan purkautumatta: "Älähä älähä." Eri painotus olisi kehottanut sitä purkautumaan: "Älähä! Älähä!"
Radioaseman laajaa aluetta ympäröi korkea piikkilanka-aita. Pääportilla oli vartiomiehen koppi ja sitä vastapäätä kadun vastakkaisella puolen oli Hospital Vozandes, Andien Äänen sairaala. Rutiköyhää kansaa kulki ympäriinsä raahaten selkä vääränä omaisuuttaan. Heillä oli paksut vaatteet ja monilla oli lierihattu päässään. Hyvin suosittu knallimalli näytti tosi hauskalta, ikäänkuin se olisi ollut liian pieni. Työttömillä ei ollut mitään virkaa eikä niillä palkoilla moni muukaan tullut toimeen!
Vanhassa kaupungissa oli kapeat mukulakivikadut. Monet mielenkiintoiset kohteet olivat lyhyen kävelymatkan päässä Itsenäisyyden aukiolta, joka oli Quiton keskuspaikka. Aukion laidalla oli vanha tuomiokirkko katettuine pylväskäytävineen. Sisällä oli Sucren hauta. Presidentinpalatsin ulkoseinissä näkyi paljon luodinosumia tulitaistelujen jäljiltä. Ecuadorissa vallankumousyritykset olivat tuikitavallisia. Edellisestä oli kulunut vasta kaksi viikkoa, joten oltiin turvassa niin kauan kuin maassa oli poikkeustila. Kulkuneuvot ja paperit tarkastettiin monessa paikassa.
Andien Äänen toimesta järjestettiin ohjelmaa ja kiertomatkoja, joihin neljän koplamme osallistui siten, että tultuamme jollekin paikkakunnalle saimme valita haluammeko olla isomman ryhmän mukana vai lähteä omille teillemme ja täten neljästään pääsimme käymään 20 radioasemalla. Bussi oli varattu kolmeksi viikoksi. Omistaja-kuljettajan vaimo oli mukana sylivauvansa kanssa, kun yövyimme Quiton ulkopuolella. Yksi ajelu tehtiin NASA:n avaruusseuranta-asemalle, jonka koleissa maisemissa kamelinsukuiset pitkäkaulaiset laamat viihtyivät hyvin. Maailman korkein toimiva tulivuori, Cotopaxi, oli naapurissa! Rukoilin mielessäni, ettei se yhtäkkiä päätä ruveta heittämään ruunaa ja laavaa!
Yhtä suurta porttia raotettiin, toista samankokoista ei, ja pääsimme pujottautumaan yksitellen pihapiiriin porttivahdin ohi. Pitkänomaisia matalia rakennuksia oli kaaheen laakeen aakeen eri puolilla. NASA oli täällä yli 3,5 km:n korkeudella, mutta huikeasta korkeudesta huolimatta pihamaan kukat kukkivat! Asvaltoidut alueet oli reunustettu värikkäillä isokukkaisilla hortensioilla tai sen tapaisilla kukilla. Sinisten rakennusten takaa näkyi lisää hienoja laamoja, joiden villat olivat vaaleita, tummia tai läikikkäitä sekoituksia. Lähellä olleen talon pitkän seinän puolelle oli merkitty ruudut henkilökunnan omille peltilaamoille! Kauempana oli korkeita antennimastoja ja taivaalle avautuvia suuria lautasantenneja, mutta sinne saakka emme tarjenneet mennä. Ulkona oli niin kylmä, että mielellämme menimme sisään heti kun sitä ehdotettiin. Tulimme pitkään huoneeseen, jossa oli lähetin- ja vastaanotinlaitteistoja, tietokoneita ja kaikenlaisia mittareita varmaankin miljoonien taalojen arvosta. Kun kerroin olevani töissä isossa tietokonekeskuksessa ja kysyin, saanko valokuvata, niin yllätyksekseni lupa myönnettiin minulle heti. Ennen poislähtöä otatin vielä kuvan itsestäni istumassa NASA:n tietokoneen ääressä! Ihan mukava muisto, vaikkakin kaverin luvatta ottama! Lupahan oli minulla! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 23.6.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 3
Vilcabamban Pitkäikäisyyden laaksossa oli erityisen runsaasti satavuotiaita, jotka eivät olleet tulleet vanhoiksi! Lääkärien mukaan heillä oli ihailtava terveys ja kirkas ajatuksenjuoksu. Kuulo saattoi olla heikentynyt, mutta he olivat vilkkaita ja huumorintajuisia. Luunmurtumia, reumatismia, verisuonten kalkkiutumista, ruoansulatushäiriöitä tai stressiä ei ollut. Heidän elämäntyyliinsä kuului askarrella heti aamuvarhaisesta alkaen. "Tuu maasta toimeen!" he kannustivat, olivat omavaraisia ja tuottivat itse lähes kaiken tarvitsemansa. Heidän mallikelpoiseen ruokavalioonsa kuuluivat maissi, pavut, maapähkinät, valkoinen kaali ja muut vihannekset sekä vähäinen alkoholinkäyttö. He nauttivat rauhallisesta elämästä puhtaassa ympäristössä yli puolentoista kilometrin korkeudessa ilman mitään uhkaa sydänkohtauksesta!
Kristillisen radioaseman Andien Äänen vuokraamalla bussilla köröttelimme eräänä auringonpaisteisena aamuna leveää moottoritietä ulos Quitosta, Ecuadorin pääkaupungista. Tarkoituksena oli päästä Maailman Keskelle; no ei sentään syvälle maapallon keskipisteeseen, vaan päiväntasaajalle. Ecuadorissa kutsuttiin näin hauskasti päiväntasaajan monumenttia, joka on Quiton pohjoisosien lähellä oleva turistinähtävyys. Päiväntasaajan siihen paikkaan määräsi ranskalainen tutkimusryhmä v. 1735. Monumentti oli kolmesataa metriä matalammalla kuin pääkaupunki, joten sen verran keskemmälle laskeuduttiin!
Jeanin antamassa diplomissa luki: "Inty, Auringon jumala, todistaa, että Kravattimies on käynyt Maapallon Keskellä ja asettanut jalkansa päiväntasaajalle leveyspiirille 0°0'0" tällä Maa-planeetalla ja täten tullut Päiväntasaajan kansalaiseksi." Muuallakin olen käynyt päiväntasaajan monumentilla, mutta tämä käynti muodostui minulle kohtalokkaaksi, kun tapahtui jotakin omituista!
Monumentin neljällä korkealla seinällä oli ilmansuuntia osoittavat kirjaimet ja niiden alla isot laatat, joissa oli luettavaa. Portaita torniin tuli neljästä suunnasta ja huipulla oli pallo. Ryhmämme jäsenet olivat ainoat matkailijat paikalla. Bussikuskin mukaan: "Aamulla vierailijoita vähän, täällä turisti nähtävyys!" Olimme olleet jo neljännestunnin ja hajaantuneet eri puolille, kun tarkastelin uusia kuvakulmia. Aurinko oli mahdottoman kirkas ja valaisi kirjaimet E ja N monumentin itä- ja pohjoissivuilla. Yhtäkkiä jostain heijastui kirkas säde vasempaan silmääni, tunsin kipua ja minua alkoi huimata. Kuulin sanottavan, että pian ollaan lähdössä pois. Kävellessäni pökkerössä parkkipaikan suuntaan törmäsin vahingossa pehmeästi Heleniin. Hän naureskeli lähentely-yritystäni. En yrittänyt puolustella, vaan annoin hänen luulla niin. En kertonut kenellekään, että toinen silmäni oli vioittunut. Myöhemmin silmälääkäri löysi palaneen kohdan retinasta. Palatessamme kaupunkiin vuorenjyrkänteen viereisestä leveästä moottoritiestä oli pitkältä matkalta jäljellä vain yksi kaista. Muita kaistoja ei näkynyt missään! Oli kuin maa olisi ne niellyt. Mitä ihmettä oli tapahtunut? En pystynyt edes kuvittelemaan. Luonto petti!
Postitoimisto oli historiallisessa rakennuksessa. Kun menin sisään, niin en ollut uskoa silmiäni! Korkean aulan keskilattialla oli valtava pyramidi kirjeitä! Asiakkaita tuli ja meni seinän vieritse. Minäkin yritin olla tallomatta kirjeitä, jotka olivat irrallaan kauempana kasasta. Kuorivuori oli useita metrejä korkea ja ulottui toisen kerroksen kaiteiden korkeudelle! Olin tietoinen siitä, että postia hävisi varsin yleisesti silloin, kun kuoressa oli kauniit postimerkit, mutta tämä oli (hull)uutta! Toisessa postikonttorissa oli useita palveluluukkuja ja niiden kaikkien edessä paljon jonottajia. Tuntui omituiselta, kun kullakin luukulla myytiin vain yhden hintaista merkkiä. Jos tarvitsi vielä toisen hintaista, niin piti mennä toiseen jonoon!
Olimme pysähtyneet tien varteen jossain maaseudulla ja oioimme jäseniämme. Sanoin meneväni kuvaamaan vähän kauemmas, kun joku sanoi: "Maltahan hetki!" No, jos maltaita saadaan, niin eihän tässä mihinkään kiire ole! Oluen sijasta saimmekin Inca-Kolaa. "Eipä mukista vaan juodaan suoraan pullosta!" Erään teorian mukaan olikin sivistyneempää juoda suoraan pullosta eikä lasista, koska silloin piti kiinni etiketistä! Siinä lähellä omissa oloissaan istui lyhyenläntä maalaismies pulleiden perunasäkkien päällä. Kohta tienvarteen pysähtyi korkea Pullman-bussi, jonka leveän takaseinän tikapuilla oli joku matkustaja. Katolla oli lisää porukkaa ja valtavasti tavaraa. Bussilla oli iso maavara, joten pienikokoinen kuljettaja pudottautui varovaisesti alaportaalta tielle. Yhteisvoimin miehet raahasivat perunasäkit linjurin taakse ja saivat ne suurin ponnistuksin lopulta nostetuksi tavaratilaan. Sen tehtyään he taapersivat peräkanaa etuovelle. Alaporras tuntui olevan aivan liian ylhäällä niin lyhyille miehille, mutta tietenkin he pääsivät sisälle. Ennen heidän lähtöään huomasin, että vaikka tila olisi jo loppunut matkustamosta, katolta ja tikkailta, niin tämä linjuri pystyisi silti ottamaan lisää matkustajia! Koska monissa ikkunoissa ei ollut laseja, niin hyvän käsiotteen sai ikkunan alareunasta tai välipuusta ja seistä voi tukevalla palkilla, joka näkyi seinäpeltien irrottua korin pituudelta alaosassa. Lisämatkustajat saattoivat siis roikkua sivuseinillä! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 7.7.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 4
Voimakkaat lähettimet ja paikan päällä rakennetut korkeat mastot olivat vaikeakulkuisessa vuoristossa Pifossa, jossa kävimme Andien Äänen antennifarmilla. Radioaseman voimalaitos oli läheisellä vuorella Papallactassa, Amazonin alkulähteillä, 65 km Quitosta itään. Sieltä lähtevät voimajohdot kulkivat paikoin 4,2 km:n korkeudessa. Pisin jänneväli oli 440 m sen johdosta!
Kauniilla ilmalla Cotopaxin provinssin pääkaupungista Latacungasta saattoi nähdä yhdeksän tulivuorta. Tämä keskikokoinen kaupunki oli kahden tunnin ajomatkan päässä Quitosta etelään. Lähiympäristöstä tuli markkinayleisöä linja-autolasteittain kaupungin torille. Näillä markkinoilla myytiin erilaisia huonekaluja, joita myyjät valmistivat paikan päällä. Erään kanssa juttelin niitä näitä. Ei haitannut rahvaanvilosohvia, kun en ostanutkaan leposohvia!
Latacungalaisen Radio Rayn viiksekäs ja leveähymyinen kuuluttaja mahtui juuri ja juuri seisomaan mikrofonipöydän ja seinän välissä. Hän ei ollut lihava, vaan studio oli ahdas. Hänen takanaan seinällä oli erilaisia viirejä, kunniakirja ja aseman logo. Kuuluttaja luki juuri mainoksia suorassa lähetyksessä. Hänen lisäkseen studiossa oli nuori lähetti, joka avasi meille oven ja kuiskaten pyysi odottamaan ja sitten itse meni ulos. Pantuaan levyjä soimaan kuuluttajalla oli aikaa puhua kanssamme. Jonkin ajan kuluttua hän sai tietää, että Hannu ja Ramon keräsivät asematunnuksia. Hannu teki mokan omien laitteidensa kanssa juuri, kun kuuluttaja luki haluttua tunnusta. Latacungalaiset saattoivat ihmetellä muutamia kuulemiaan ärräpäitä! Kuuluttaja suostui lukemaan asematunnuksen uudelleen, joten pojat saivat sen kokoelmiinsa. Tällä välin lähetti oli ilmoittanut omistajalle asemalle ilmestyneistä kaukaisista vieraista ja ollessamme matkalla ulos tyylikäs señor Muñoz tuli meitä vastaan ala-aulassa. Hän pyysi meitä tulemaan mukaansa omistamaansa vastapäiseen kahvilaan, jossa lupasi tarjota tervetuliaiskahvit. Hannu ilahtui, kun joku muukin tekee tänään mokan! Kahvit nautittuamme menimme toiselle asemalle, joka oli kuin kopio edellisestä. Pöydän yläpuolella käppyräisen sähköjohdon päässä roikkui pelkkä lamppu ilman varjostinta. Kuuluttajan takana oli artistien kuvia ja levyjen koteloita. Tämän aseman nimi oli Marraskuun yhdestoista.
Matkalla Ambatoon otin kuvan ohikiitävästä henkilöautosta, joka oli täynnä matkustajia. Yksi heistä ei ollut sopinut sisälle, vaan yritti pysytellä katolla pitäen tiukasti kiinni kattotelineen reunoista! Kaikkea hullua sitä näkee! Ajattelin, että jos tuo putoaa ja jää henkiin, niin se on ihme! Myöhemmin minäkin matkustin samalla tavalla junan katolla! Itse asiassa olimme kaikki vaarallisessa paikassa 2570 metrin korkeudella sillä hetkellä. Tämä Tungurahuan provinssin pääkaupunki, joka tunnettiin nahkatuotteistaan ja hedelmistään, tuhoutui lähes täysin vuoden 1949 maanjäristyksessä. Yhtäkkiä kuljettaja hiljensi vauhtia. Tiellä oli paistumassa kokonainen sika, mutta nuotiota ei vahtinut sikarikas Fidel eikä kukaan muukaan. Kyllä oli aika sikaa maistaa! Hetken päästä tulimme karjan myynti- ja näyttelykeskukseen, joka oli piikkilanka-aidoilla rajattu aukio. Emme menneet aitaukseen, katselimme vain aidan läpi. Alue oli tupaten täynnä karjaa, kauppiaita ja katsojajoukkoa. Joku arveli, ettei tuolta tilaa löydy. Juuri silloin aidan toisella puolella ollut sonni pillastui ja heti löytyi tilaa sen ympärille! Jatkoimme matkaa Ambaton torille. Siellä minulla olisi pitänyt olla oma vihanneskori mukanani, koska myyjät eivät suostuneet käärimään ostoksiani nuhruisiin sanomalehtiinsä. Joku oli kirjoittanut torin reunalla olevan talon seinään isoilla kirjaimilla: "Eläköön yleislakko!" Tuli mieleen lisätä: "Työttömyys uhkaa! Pysykää aloillanne!"
Ambatossa vierailimme radioasemalla nimeltään Radio Cosmopolita. Kun sen johtaja antoi minulle bisneskorttinsa, niin huomasin, että Ecuadorissa oli käytössä espanjalaisilta peritty kahden sukunimen systeemi. Siinä luki "Enrique Ruiz M.", joten isän sukunimi oli Ruiz ja äidin sukunimen alkukirjain oli M.
Chimborazon lähellä ajoimme linja-autolla tosi korkealla! Amerikkojen läpi kulkeva Panamericana-tie nousi siellä neljän kilometrin korkeuteen. Pienemmät tiet ylsivät jopa 4800 metriin! Eräs seurueemme naisista alkoi kärsiä happivajauksesta ja kun hän tuli huonokuntoiseksi, autoimme hänet bussista tien varteen makaamaan ja jäimme siihen odottelemaan. Otimme valokuvia toisistamme siten, että takana oli Mount Everestin voittaja, maailman korkein vuori maapallon keskipisteestä mitattuna! Satelliittimittausten mukaan Chimborazo ylsi kauimmaksi, koska maapallo oli pulskistunut päiväntasaajan kohdalta.
Riobamba, 2750 m merenpinnan yläpuolella, oli Chimborazon provinssin pääkaupunki. Leveää pääkatua pitkin marssiva sotilassoittokunta oli lähestymässä. Jäin seuraamaan sen menoa. Soittajilla oli valkoinen vaatetus ja valkoiset kypärät. Heidän ei tarvinnut välittää liikennevaloista. Tämän risteyksen yläpuolella liikennevalot olivat sitä yksinkertaistettua mallia, jossa yksi lamppu oli toiseen suuntaan punainen ja toiseen suuntaan vihreä. Soittajat tekivät pienen suunnanmuutoksen kohti keskuspuiston kulmaa ja jatkoivat matkaansa puistossa, kunnes saapuivat arvokkaan näköisen hallintorakennuksen eteen. Siihen he jäivät soittamaan. Lähelläni en nähnyt muita kuuntelijoita kuin erään nuoren äidin leikki-ikäisen lapsensa kanssa. Soittokunta oli mennyt heidän taakseen, joten lapsi seisoi penkillä ja piti selkänojasta kiinni. Äiti seisoi maassa kivisen penkin edessä. Penkkeihin oli kaiverrettu mainoksia, mutta ei tietenkään hintoja! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 21.7.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 5
Ecuadoria päiväntasaajan molemmin puolin ristiin rastiin reissatessa sai joskus miettiä, kummalla pallonpuoliskolla oltiin menossa. Eikä ollut pilvistä, vaikka varjoa ei näkynyt, vaan se oli anturoiden alla, koska aurinko paistoi pään päältä. Ilmansuunnatkin menivät sekaisin, varsinkin lounas, kun se oli väliin pohjoisessa ja väliin etelässä! Siksi sitä sanottiinkin väli-ilmansuunnaksi! Lounaaksi nauttimamme chateaubriand oli erittäin hyvää ja turistipaikkanakin kaunis Baños oli paremmasta päästä. Tosin tämä kylpyläkaupunki sijaitsi vain kahdeksan kilometriä Tungurahuan tulivuoren kraatterista, joten siltä osin ei tuntunut mukavalta, kun en tykännyt ruoka-aikana tupruttelevista sauhuttelijoista! Laskun maksettuamme Hannu halusi käydä pikaisesti miestenhuoneessa ja tosi pikaisesti kävikin, ei edes astunut korkean kynnyksen yli huoneen lainehtivalle lattialle! Oli aika lähteä, ellei halunnut vierailla kaupungin kylpylässä. Rahaa lähteissä kylvetään, jos lähteissä kylvetään! Adios, Baños! Toivottavasti asianne alkavat vähitellen mennä putkeen!
Hauskan kuuloinen Otavalo 2,5 km:n korkeudessa oli tunnettu lauantaimarkkinoistaan, jotka oli jaettu kolmeen osaan ja pidettiin kolmessa eri paikassa: aamuviideltä alettiin kaupitella eläimiä, pian sen jälkeen tekstiilejä ja käsitöitä ja lopuksi maataloustuotteita. Aamuhämärässä neuvoin, missä tulee paras kuva: Ota valossa! Torilla oli myynnissä monenlaista vaatetta ja tavaraa edulliseen hintaan, josta saattoi vielä tinkiäkin. Oli ainakin huiveja, huopia, keramiikkaa, koreja, nahkatuotteita, ponchoja, puseroita, puuveistoksia ja seinävaatteita. Jäätelökauppias piti jäätelöt kylminä panemalla ne ylösalaisin pesuvatiin, jonka pohjalla oli jäitä. Kohta avaamisen jälkeen torilla oli tungos, samoin sinne johtavilla kaduilla. Jalkakäytäville ilmestyi monenlaista myyjää. Joku möi koruja, joku sandaaleja. Köyhimmällä kauppiaalla näin käytettyjä ruuveja ja muttereita maahan levitetyllä liinalla. Kengänkiillottajapoikia harmitti aina se, kun minulla oli sinisten farkkuhousujen ja farkkutakin lisäksi myös siniset farkkukengät!
Hannu ehdotti, että käyttäisimme bambutikkaita, jotka nojasivat ulkoseinää vasten! Onneksi löysimme Radio Turismon studioon menevät sisäportaat. Rakennus oli kaksikerroksinen ja sen yläkerrassa kuuluttajana toimi erittäin huolitellun näköinen nuori mies nimeltään Ramiro Quinteros. Hänellä oli hyvin leikatut hiukset ja pitkähihainen valkoinen paita päällään. Hän istui puisella kulmikkaalla keittiön tuolilla, katsoi ajan ja kuulutti sen eetteriin, vaikka vekkari oli vartin väärässä. Seinällä roikkuvassa kalenterissa oli sentään oikea vuosi ja kuukausi. Mikrofonipöydällä oli vanhanaikainen avokelanauhuri ja levysoitin. Levylautasella oli irlantilaiskaartin paraatimusiikkia. Ecuadorissa tykättiin sotilasparaateista ja paraatimusiikista! Pian mekin marssimme ulos studiosta ja suuntasimme kulkumme Hotel Otavaloon lounaalle, jonka Sonja oli käynyt tilaamassa halukkaille.
Lähdimme Otavalosta ajamaan Ibarran suuntaan ja saavuimme mukavan tuntuiseen kylään nimeltä San Antonio de Ibarra. Se oli hiukan syrjässä päätieltä, mutta poikkesimme sinne. Paikka tunnettiin puuveistoksistaan ja heti saavuttuamme näimme pääkadun varrella monta galleriaa. Kuuluisin alan taituri oli nimeltään Luis Potosi, mutta en ostanut häneltä mitään. Hän tuskin huomasikaan meitä, kun oli niin uppoutunut työhönsä. Ibarra perustettiin 1606. Se oli kaunis kaupunki, jonka korkeus merenpinnasta oli 2225 metriä. Sen lähellä oli upea vuoristojärvi Yahuarcocha, jota kutsuttiin Verijärveksi. Legendan mukaan inkat tappoivat siellä aikoinaan cara-intiaaniheimon, jonka vahvuus oli 30 000 henkeä.
Ecuadorin itäosat ja sen Amazonin sademetsäalue tunnettiin nimellä Oriente ja El Puyo oli koko Orienten tärkein kaupunki, mutta minusta se oli pikemminkin ränsistynyt hökkelikylä. Liikennettä ei ollut mihinkään suuntaan vaan pystyin rauhassa ottamaan valokuvia keskellä pääkatujen T-risteystä. Kaksikerroksisen Hotel Europan kivirakennuksen eteen oli parkkeerattu kaksi autoa, tien toiselle puolelle yksi ja sadan metrin päähän kuorma-auto. Toinen katu oli leveämpi, mutta sielläkin oli vain yksi pysäköity auto. Eräällä tontilla oli kummajainen, joka näytti sotilaslentokoneelta ilman siipiä ja moottoreita; sen kyljessä oli tunnus HC-AXG ja edessä teksti Bar Salon Jumbojet. Pikkupoika kosketti kepillä kummajaiseen maalatun naaman silmiä, nenää ja suuta. Kolmikerroksisen rakennuksen parvekkeella ollut henkilö nojasi kaiteeseen ja jutteli keskellä katua kävelleen kolmikon kanssa. Joku talutti polkupyörää. Oli niin hiljaista, että mentiin radioasemalle kuuntelemaan musiikkia! Radio Nacional Espejo toimi talopahasessa kahden mitättömän soratien risteyksessä. Siinä oli muitakin samanlaisia tönöjä, joiden lautojen välistä näkyi sisään ja ulos. Vaatimattomista puitteista huolimatta kuuluttamon lasin takana työskenteli todellinen herrasmies ja työnsä osaava ammattilainen. Veli-Matilla oli mukanaan Suomen joulusta kertova espanjankielinen ohjelma, jonka hän lahjoitti radioasemalle. Kuunneltuaan sen alusta jonkin matkaa mies oli tyytyväinen. Sademetsässä ohjelma lumisesta joulusta kuulosti eksoottiselta eikä ollut lumetta! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 4.8.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 6
Menomatka Shell-Meraan tapahtui ukonilman riehuessa. Sadevesi lillui tiellä ja oli huono näkyväisyys. Kuskimme ajoi kieli keskellä suuta syvän rotkon ja vuorenseinämän välistä kapeaa ja mutkikasta maantietä. Se jo yksinään nostatti hiukset pystyyn, mutta kun alkoi näyttää siltä, että joutuisimme vielä ylittämään rotkon hataraa ja niljakasta puusiltaa pitkin, niin kumppanieni kasvot kalpenivat kauhusta! Joku huusi peloissaan: "Eihän siinä ole edes kaiteita!" Sen jälkeen pahinta pelkäävien kuoroon liittyi useampikin pessimisti. Joku kyseli, mitä pitäisi tehdä. Mitä lähemmäksi siltaa tulimme, sitä enemmän kuski painoi kaasua ja sen kovemmaksi vauhti tuli! Kun ensimmäiset lankut pyörähtivät eturattaiden alla, niin varmasti oli nasta laudassa! Kamalan rätinän seasta kuulimme kuljettajan huutavan kurkku suorana: "Tehkää kuten minä teen! Pankaa silmät kiinni ja rukoilkaa!"
Sillan toisella puolella maantie loppui kesken! Shell oli viimeinen paikka, johon pääsi autolla. Sen jälkeen piti valita joko ilmatie tai vesitie. Lentokone lähtisi seuraavana aamuna, joten ennen pimeää ehti vielä katsoa ympärilleen. Kylän reunalla oli teefarmi, mutta sinne ei menty. Lähempänä oli Andien Äänen sairaala. Sen palveluksessa oli 26 ecuadorilaista ja kymmenen ulkomaalaista työntekijää. Potilaskäyntejä oli kuukausittain noin 500. Lääketieteen opiskelijoiden oli oltava vuoden ajan tämän tapaisessa syrjäisessä sairaalassa töissä ennen valmistumistaan. Kaksikerroksisten rakennusten lisäksi sairaalan alueella oli puron varteen rakennettu voimalaitos ja katoksen alle pysäköity ambulanssi, jonka luona kasvoi banaaneja. Banaanihan on maapallon kookkain ruohokasvi; se voi kasvaa 10 m korkeaksi. Sen tertuissa voi olla jopa 200 banaania, joten raskasta työtä on niiden keruu. Pimeys tuli yhtäkkiä ja sen jälkeen elokuvateatterin ämyrit alkoivat meluta. Kaiuttimet oli kiinnitetty ylös teatterin edessä oleviin sähkötolppiin ja filmin ääni kuului joka puolelle kylää!
Majapaikkamme portaat olivat leveämmät ja tolpat korkeammat kuin Kravattivuoren taloilla. Oli jo myöhä, mutta ennen kuin asetuimme tyhjälle lattialle pitkäksemme, joku tarkasti huoneen tarkasti! Mitään pelottavaa ei löytynyt. Aamulla hyvin levänneinä menimme kiitoradan päässä odottavaan ikivanhaan lentokoneeseen. Matkustamossa istui jo hurjan näköisiä intiaaneja, joille tämä oli ensimmäinen lento. Yhteinen päämäärämme oli trooppisen metsän ympäröimä Limoncocha. Siellä heitä opetettaisiin kuusi viikkoa, jonka jälkeen he palaisivat oman heimonsa pariin ja toimivat sen jälkeen itse opettajina. Pääsin käymään ohjaamossa, kun kone oli lentokorkeudessaan. Kojetaulu näytti melko yksinkertaiselta, siinä oli noin kaksikymmentä mittaria. Ikkunoista näkyi sademetsää silmänkantamattomiin. Lensimme matalalla seuraten allamme virtaavaa sinistä jokea.
Limoncochassa oli raivattua aluetta 250 hehtaaria. Lähimmät naapurit olivat Napo-ketšuat, jotka asuivat perhekunnittain kodeissa, jotka oli rakennettu viidakosta löytyvällä materiaalilla. Limoncochan kylässä heitä asui 50 perhettä. Kylän alkeellisessa koulussa annettiin opetusta kuudella intiaanikielellä. Neljä vuotta aikaisemmin seitsemän opettajaa oli saanut surmansa erään intiaaniheimon hyökättyä kylään. Kylän yhteydessä oli kielitieteellinen kesäopisto, jossa asui viisitoista valkoista perhettä ja joitakin sinkkuja eri maista. He olivat kielitieteilijöitä, antropologeja, kirvesmiehiä, mekaanikkoja, ilmailun, kaksikielisen koulutuksen, karjanhoidon, maanviljelyksen, radiolaitteiden, terveydenhoidon ja sanitaation asiantuntijoita. Kielitieteilijät opiskelivat sellaisia intiaanikieliä, joilla ei vielä ollut kirjoitusasua. He kehittivät niille aakkoset, jotka vastasivat espanjan aakkosia, ja käänsivät kaksikielisessä koulutuksessa käytettyä opetusaineistoa ja tärkeää kulttuuriin liittyvää kirjallisuutta, kuten Raamatun kohtia. Opettajiksi koulutettaville intiaaneille opetettiin maanviljelystä, kirvesmiehen töitä, elektroniikan alkeita, koneoppia, karjankasvatusta ja terveysoppia. Limoncochassa oli kaksi sairaanhoitajaa. Tarvittaessa he saattoivat ottaa radioyhteyden Shell-Meraan, josta neuvottiin miten menetellä.
Limoncochan kiitoradan laidassa oli kuuluisan henkilön patsas. 1500-luvulla Francisco de Orillana [lue: Orijana] sai tehtäväkseen selvittää, mihin Napo-joki laski. Hänelle kävi niin ihmeellisesti, että hän ajelehti miehistönsä kanssa virran mukana ensin Amazonjoelle ja sitä myöten koko Etelä-Amerikan manteren halki päätyen Atlantille! Sinne päästyään he purjehtivat pohjoiseen rannikkoa seuraten, kunnes saapuivat erääseen eurooppalaisten tukikohtaan. Tämä matka, joka on yksi löytöretkien historian ihmeellisimpiä tarinoita, kesti seitsemän kuukautta. He olivat ensimmäiset valkoihoiset, jotka kulkivat Amazonin päästä päähän.
Koripallokentän kokoisella aukiolla oli jalkapallon potkijoita. Ajankuluksi meille näytettiin tietokoneita ja radiolaitteita, sitten lähdimme viidakon uumeniin kahden tunnin patikkaretkelle. Oli kuljettava jonossa ja varottava koskemasta myrkyllisiin kasveihin. Ramonia eivät hidastaneet varoitukset siitä, että joessa oli koukkumatoja, piraijoita ja sähköankerioita, vaan hän meni uimaan, kun tuumi "Aika mataa". Anakonda, Amazonin valtavan kokoinen vesikäärme, puolestaan nousi rannalle, kun tuumi "Aika mataa". (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 18.8.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 7
Tammikuussa 1956 viisi amerikkalaista lähetyssaarnaajaa lensi Ecuadorin viidakkoon. Kyseessä oli pitkään jatkuneen Operaatio Aucan viimeinen vaihe, jonka tavoitteena oli käännyttää auca-intiaanit, jotka tunnettiin kaikkein julmimpina koko Amazonin alueella. Operaation edelliset vaiheet olivat viitanneet siihen, että aucat luottivat tulijoihin, mutta lähetyssaarnaajat tapettiin keihäillä, kun aucat luulivat heitä kannibaaleiksi! Kaksi vuotta myöhemmin Elisabeth Elliot, jonka mies oli yksi uhreista, ja Rachel Saint, toisen uhrin sisar, aloittivat uuden yrityksen, jossa sitten onnistuttiin. Nykyisin melkein kaikki aucat ovat kristittyjä. Auca on suomeksi alaston tai villi. Tämä nimitys ei enää miellytä heimon jäseniä, vaan he käyttävät sanaa Waorani, suomeksi kansa. Limoncochassa neljän koplamme yöpyi mökissä, joka oli vain metrien päässä tiheästä sademetsästä. Pimeällä joku reipas mummeli tuli käymään ja sanoi, että se oli hänen talonsa, mutta hän nukkuu tämän yön muualla. Hän sanoi nimekseen Rachel Saint!
Kiitoradan reunassa oli aurinkokatos, jonka alle kokoonnuimme. Lentäjät punnitsivat ja kirjoittivat muistiin joka ikisen matkatavaran ja matkustajan painon ennen koneeseen pääsyä. Ne ynnättyään he kertoivat, ettei kenenkään tarvitse jäädä pois. Limoncochan kiitorata oli vain 200 m pitkä. Toisen maailmansodan aikainen DC-3 ei tarvinnut pitkää kiitorataa ja oli tunnetusti luotettava kone syrjäseuduille. Tässä koneessa oli 28 paikkaa. Vertailun vuoksi uuteen Airbus A380 -superjumboon voidaan ahtaa 850 matkustajaa. Paluumatkalla Limoncochasta jouduimme turvautumaan happiletkuihin joksikin aikaa, koska vanha sodassa seulaksi ammuttu koneemme ei Andeja ylittäessämme pitänyt paineita. Lensimme ohi Shellin, josta olimme aloittaneet viidakkolentomme, ja laskeuduimme Quitoon. Lento kesti 50 min., vaikka matkaa oli vain 210 km.
Oli melko vilpoista, kun eräänä aamuna menimme Quiton rautatieasemalle vähän ennen auringonnousua. Junamme lähti tosi aikaisin. Oikeastaan se ei ollut niinkään juna vaan kiskobussi. Tarkoituksena oli ehtiä ennen yötä Tyynenmeren rannalla olevaan Guayaquiliin, 750 km:n päähän. Osan matkaa kuljimme niin jyrkkiä rinteitä pitkin, ettei normaalia rataa siellä ollut, vaan matkasimme sik-sak-tyyliin. Kun edessä rata loppui, vaihdettiin kulkusuuntaa ja peruutettiin viereisellä radalla monta kilometriä, sitten taas etuperin ja taas takaperin. Ennen tätä erikoista osuutta olin noussut junan katolle ja istuin siellä matkatavaroiden seassa muutaman muun matkustajan kanssa! Katon reunoissa oli matalat metallireunat, joista otin tukea jaloillani. Aurinko porotti, mutta ei liian kuumasti. Ylhäältä oli takuulla paremmat näkymät joka suuntaan kuin mitä sisällä istujilla oli. Joskus radan vieressä oli syvä rotko, joskus vuorenseinämä. Radan varren asunnot olivat savimajoja. Meitä vastaan tuli tavarajuna, jonka vaunujen katoilla matkusti kokonaisia perheitä ja konduktöörikin sattui olemaan siellä. Tervehdimme toisiamme kättä heilauttamalla. Lounasaikaan juna pysähtyi ja pääsimme syömään jonkin matkan päässä olevaan kylän ruokalaan. Luulen, että se oli Urbinan asemalla 3,6 km:n korkeudella. Kiirettä ei tuntunut olevan kellään. Lopulta juna lähti ilman mitään tarkistuksia, ketä oli kyydissä. Myöhemmin iltapäivällä juna pysähtyi uudelleen täysin yllättäen. Kauempana näkyi ryhmä työmiehiä radalla. Edessä oli puskutraktori, jolla työnnettiin syrjään radalle pudonnutta valtaisaa kivenjärkälettä! Kaikenlaista sitä sattuukin junamatkan aikana! Hyvä, ettei jääty alle!
Illalla saavuimme Duranin asemalle, josta täytyi vielä matkustaa täyteen tungetulla vesibussilla Guayaquilin keskustaan. Majoituimme raamattuopistolle nimeltä Seminario Biblico Alianza. Sinne päästyä piti kulkea kahdesta korkeasta metalliportista, joiden saranat nirskuivat pahasti! Huoneitten seinät eivät ylettyneet kattoon asti vaan loppuivat kesken. Täten ilma kiersi paremmin eivätkä huoneet tuntuneet tukalan kuumilta. Toisaalta ei kannattanut puhua kovin äänekkäästi, koska kova puhe kuului läpi koko pitkän rakennuksen.
Seuraavana päivänä jalkakäytävällä kävellessäni joku huusi melko neutraalisti perääni Gringo! Sehän tarkoitti jenkkiä. Kun en heti kääntynyt katsomaan, hän huusi uudelleen. No niin, nyt olin jo tarpeeksi kaukana, joten katsoin taakseni siihen suuntaan. Putkiaidan takana olevalla työmaalla näkyi kolme nuorta rakennustyömiestä kypärä päässään. Yksi heistä heilautti kättään. Olikohan hän juuri voittanut vedonlyönnin siitä, että käännynkö?
Neljän koplamme meni syömään johonkin ruokapaikkaan. Siellä ei ollut muita asiakkaita; töissäkin näkyi olevan vain yksi naishenkilö, olkoon vaikka Ana. Luultavasti hän oli omistaja tai tämän vaimo, koska palvelu oli todella erinomaista! Ruoka oli erittäin maukasta. Silloin tällöin Ana tuli kysymään, haluammeko vielä jotakin maustetta, lisää juomaa tai vastaavaa. Mukana oli folioperunoita ja hän avasi kuumat kääreet ystävällisesti. Kaikilla tavoin hän sai meidät tuntemaan olomme ruhtinaalliseksi. Tällaista kohtelua ei tavallisissa kansanravintoloissa yleensä saa. Laskun maksun yhteydessä panimme ylimääräistä mukaan ja sanoimme Analle, että pidä vaihtorahat. Hän oli kohtelias loppuun asti, tuli avaamaan meille ulko-oven ja ystävällisesti pyysi tulemaan vastakin. Siinä lähtiessä ovella jokainen meistä antoi ihan mielellään Analle vielä kerran nipun seteleitä! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 1.9.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 8
Ecuadorin suuressa rannikkokaupungissa Guayaquilissä kävimme yhteensä viidellä radioasemalla. Mukavimmat muistot jäi Radio Atalayasta, tarkemmin sanottuna sen uutistenlukijasta ja PR-miehestä. Etelämaalaiseen tyyliin vilkkaasti elehtivä Ronald Alvarez Merino esitteli meille aluksi aseman ja kuljetti meidät sitten katsomaan myös lähetinmastoa ja -rakennusta, jotka sijaitsivat kahdeksan kilometrin päässä. Lopuksi hän vielä pyysi meitä vierailulle asuntoonsa. Iso kivitalo, jossa hän asui, oli kaksikerroksinen. Alakerta oli tyhjillään, siinä oli maalattia. Perheen pieni asunto oli talon päädyssä, ylhäällä parvella, johon nousimme tikapuita myöten. Pitkät bambutikkaat nostettiin perässämme ylös. En tiedä, kuinka yleistä tällainen oli Ecuadorissa, mutta minulle se oli ensimmäinen kerta. Tämä oli hyvä keino pitää vaimo ja vauva turvassa kaikenlaisilta tyypeiltä päivällä ja koko perhe ja vähäinen omaisuus yöllä.
Olimme aamulla vierailleet eräällä radioasemalla, jossa kuulimme illalla pidettävistä juhlista. Henkilökunnan toivomus oli, että pääsisimme tulemaan sinne. Illalla sitten palasimme keskikaupungille. Radioaseman lähellä oli yleisöä paikalla tuhatmäärin. Ramon herätti huomiota yhteislaulussa hoilaamalla voimalla Malagan tytön kauniista silmistä Malagueña salerosa, mutta mieleenpainunein tapahtuma tässä Radio CRE:n ulkoilmaesityksessä oli bamburakenteisen katsomon rojahtaminen kesken kaiken!
Kun muut jäivät juhlimaan, tulin kaupungilta yksin taksilla majapaikkaan. Onneksi kuski tiesi, missä raamattuopisto oli, ettei tarvinnut kierrellä ja kaarrella. Itselläni ei ollut harmainta aavistustakaan asiasta! Hullu gringo, hän varmaan ajatteli, kun näppärästi kiipesin molempien korkeiden metalliporttien yli. Myöhemmin sain kuulla, että vaikka portit olivatkin kiinni, niin ne eivät olleet lukossa! No, eipä ollut ainakaan turhanpäiväistä narinaa!
Muutaman päivän jälkeen oli jätettävä hyvästit Guayaquilille. Sen lentokentällä, Bolivarilla, oli kuitenkin vielä yksi yllätys odottamassa; tapasimme suomalaisia, jotka olivat selvin päin. Yksi sanoi: "Ilman kossua pännii!" Toinen vastasi: "Ilmankos sua pännii!" En enää muista, mihin he olivat matkalla, mutta me lensimme takaisin Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Neljän koplamme tarkoitus oli viimeisellä lomaviikolla piipahtaa Galapagos-saarilla, mutta se ei toteutunut, kuten aikaisemmin mainitsin. Sen sijaan teimme viiden päivän mutkan Bogotaan, Kolumbian pääkaupunkiin! Maan lentoyhtiön nimi oli Avianca, mutta joskus sanottiin Avinunca, mikä leikillisesti tarkoitti Ei lennä koskaan!
Bogotaan saavuttuamme lentokenttärakennuksen sisällä taksimiehet kilpailivat kyydeistä alentaen koko ajan toisten antamia hintoja. Otimme halvimman tarjouksen, mutta vieläkin halvemman kyydin olisi saanut kotimaan kentältä ja sitäkin halvempi olisi ollut bussi. Kannoimme itse laukut, koska kuski ja hänen apurinsa olisivat voineet häipyä jonnekin ne mukanaan! He näyttivät roistoilta, mutta niin näyttivät kaikki muutkin, jotka tarjosivat kyytiä! Oikeastaan kaikki tähän mennessä näkemämme kolumbialaiset miehet näyttivät roistoilta rokonarpisine naamoineen! Taitaa olla vastatulleen kulttuurishokkia! Otetaanpa iisisti.
Panimme tavarat amerikanraudan takakonttiin ja istuimme taakse, kuski ja apuri menivät eteen. Parkkipaikkojen jälkeen pääsimme palmupuiden reunustamalle nelikaistaiselle tielle. Suurkaupungin väyläksi se näytti ihan mukavan vihreältä. Kun käänsin katseeni eteenpäin, näin jonkin matkan päässä edessä naispoliisin, joka pysäytteli autoja. Sinne päästyämme kuski kuitenkin kiersi poliisin ja lisäsi kaasua! Jotakin tällaista aavistinkin! Mitenkähän tässä käy? Onneksi kaarteen jälkeen oli vastassa koko tien levyinen sulku ja paljon poliiseja! Emme saaneet takaovia emmekä ikkunoita auki auton sisäpuolelta, vaan joku poliiseista avasi oven ulkopuolelta. Kuskin apurilla oli aseenaan valtavan pitkä ruuvimeisseli, jolla hän avasi takakontin. Otimme tavaramme ulos sieltä. Sellainen piraattitaksikokemus se oli. Onneksi selvisimme ehjin nahoin eikä mitään viety! Kiitimme poliiseja ja nappasimme lennosta uuden taksin. Tämä kuski kertoi meille, että pari päivää aikaisemmin punaisissa valoissa oli varastettu arvokas kello matkustajan ranteesta. Hän neuvoi meitä piilottamaan kaikki arvoesineet kuten kamerat, kaulakorut, kellot ja sormukset. Ramonia nämä taksijutut eivät säikäyttäneet, hän oli ollut pahemmassakin paikassa: "Olinpa kerran riijoolla, kun tytön isä tuli yllättäen kammariin. Meikäläinen sitä piiloon sängyn alle ja siinä rytäkässä potta kaatui. Silloin oli tosi lirissä!"
Saimme viimeisen vapaan ison huoneen, josta hääparin upea parivuode korvattiin neljällä tavallisella sängyllä. Geber-hotellin ylimpään kerrokseen asti kuului tuuttauksia kadulta. Äänimerkkikonsertti jatkui koko ajan, yötä päivää. Kerran mittasin 25 sekuntia kestäneen tauon, jolloin oli hiljaista! Kaupungissa asui useita miljoonia ihmisiä ja useat yli 30-kerroksiset rakennukset antoivat Bogotan keskustalle todellisen suurkaupungin leiman. Kadut oli numeroitu samaan tyyliin kuin New Yorkissa ja tämä oli Kymmenes katu, Carrera 10. Jalkakäytävillä kävellessämme näimme suomalaisen saunan ja vastaan ajavan Kontio-Sisun! Ranskalaisvalmisteisia autoja oli yllättävän paljon. Läheiset Monserrate-vuoret suojasivat tuulelta, joten suuren bussi- ja henkilöautomäärän nostattamat saastepilvet pysyivät paikoillaan. Pakokaasuja oli niin hirveästi, että pääkatujen tuntumassa meillä oli hengitysvaikeuksia ja vesi alkoi vuotaa silmistä. Kärsiviltä näyttävät kadunlakaisijat olivat luuta ja nahkaa. Puistojen roskat siivottiin panemalla ne isoina nippuina tai säkeissä eläimen selkään. Laiha ja pieni aasi oli valtavan roskakasan alla heppana! Eräällä aukiolla esiteltiin kulttuuria kansalle, mutta ainoat katsojat olimme me. Siinä taidenäyttelyssä oli esillä paljon hyviä maalauksia, mutta yhtään myyjää tai vartijaa ei näkynyt olevan paikalla! Sen sijaan läheisen pankin ulkopuolella oli konepistoolivartio ja sisäpuolella kaksi aseistettua turvallisuusmiestä. (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 15.9.2005
Kravattivuoren juttuja
Kravattivuoren juttuja
ANDIEN VUORISTOSSA - 9
Inkojen kultamuseossa oli paljon aseistettuja vartijoita, mutta vielä enemmän valtavan upeita kultaesineitä, 18000 kpl. En ehtinyt tutkia kuin kahdeksantoista niistä ennen kuin valot sammuivat, joten vielä pitäisi käydä 999 kertaa siellä jonottamassa! Museossa oli sellainen systeemi, että valot sammutettiin muutaman minuutin välein siitä huoneesta, jossa inkojen tekemiä kulta-aarteita oli esillä. Poistuimme pimeässä ja uusi ryhmä astui pimeään huoneeseen. Vasta kun ovet olivat kiinni ja lukossa, niin valot syttyivät.
Kävimme kuudella Bogotan radioasemalla, joista monet kuuluivat isoihin ketjuihin. Santa Fe lahjoitti meille kopiot levystä, jolla sen oma henkilökunta esiintyi. Kun olimme eräällä toisella asemalla, huomasimme, että jalkapallomaaottelun radiointi oli jo alkanut, vaikka itse peli alkoi vasta kahdeksan tuntia myöhemmin! Ohjelmassa kerrattiin menneitten matsien suuria hetkiä ja vanhoista äänityksistä soitettiin pitkiä pätkiä. Aina kun tuli maali, niin sitä seurasi selostajan valtavan pitkä huuto: gooo...oool! Minusta maailman pisin yleisesti lausuttu sana on espanjan gol!
Matkailuoppaat kehottivat näillä seuduin ehdottomasti käyttämään taksia, koska kävely oli päiväsaikaankin melkein samaa kuin itsemurha. Täällä päin nimittäin majaili huomattava määrä paikallisia häjyjä. Emme tienneet asiasta vasta kun myöhemmin, joten menimme kävellen koko matkan Monserrate-vuoren köysirata-asemalle asti. Köysiratavaunu kulki loppuvaiheessa melkein pystysuorassa niin kuin hissi. Ylhäällä Ramonille ei ihan riittänyt 3,2 kilometrin korkeus, vaan hänen piti saada metri lisää! Hän nousi seisomaan kapealle kiviaidalle, joka oli jyrkänteen reunalle, ja otti valokuvan yli puoli kilometriä alempana olevasta citystä! Kävely niin jyrkillä rinteillä ja niin korkealla oli tosi hidasta. Kun muut luopuivat suosiolla muutaman metrin ylöspäin yritettyään, kun heidän lihaksissaan ei enää ollut voimia ja he alkoivat kärsiä happivajauksesta, Veli-Matti ja minä kiipesimme hitaasti mutta varmasti ylemmäs antennin lähelle. Koska voimia oli vielä sittenkin jäljellä, niin menimme niin korkealle, että saatoimme ottaa valokuvan Nueva Granadan antennimastosta alaviistoon!
Yhtenä iltana luin, miten Bogotan taskuvarkaat toimivat. Tyylihän vaihtelee paikasta toiseen. Lukemisesta olikin hyötyä heti seuraavana päivänä. Taskuvarkaista kerrottiin, että he toimivat siten, että vastaantuleva ikään kuin vahingossa tönäisee minua ja samalla hetkellä takanani oleva vie lompakon taskustani. Tapahtui juuri niin kuin ryöstön kohteeksi joutuneet turistit olivat kirjassa kuvailleet. Tulimme rakennustyömaan kohdalle, jossa melu lisääntyi niin, ettei huutokaan kuuluisi kauas. Kävelin neljän koplamme viimeisenä. Jalkakäytävä oli työmaan kohdalla kaventunut ja ahtauden takia ihmiset saattoivat vahingossa tönäistä toisiaan. Sillä silmänräpäyksellä, kun tunsin ensimmäisen tönäisyn, reagoin heti. Koska pidin lompakkoa mieluummin edessä kuin takana, niin panin käteni välittömästi farkkujen vasempaan etutaskuun. Siellä oli jo jonkun muun käsi, joka heti poistui ilman lompakkoa! Turvallisinta mielestäni oli kävellä eteenpäin. Hetken päästä katsoin taakseni. Taskuvaras oli kyykistynyt sitomaan kengännauhojaan siihen paikkaan. Tällä nuorukaisella oli hyvä puku päällään!
Olimme kadun varressa, kun Hannu ilmoitti lähtevänsä tietylle radioasemalle huomatessaan sinne menevän bussin pysäkin. Samalla kohdalla pysähtyi toinenkin bussi, joka meni lentokentälle. Hänen piti siis valita oikea bussi niistä kahdesta. Missään tapauksessa ei saanut mennä lentokentän bussiin. Hän kysyi kuskilta: "¿Aeropuerto?" Meneekö lentokentälle? Ei, kuului vastaus. Kuski näytti hämmästyneeltä, kun toistuvista ei-vastauksista huolimatta Hannu halusi kyytiin!
Myöhemmin neljän koplamme meni lentokentälle ja lensi Quitoon, josta isomman porukan mukana lennettiin tuloreittiä takaperin. Erään seurueemme jäsenen keihäät ja puhallusputket vietiin korkeaan kaappiin lentomatkan ajaksi. Niitä ei sen koommin nähty! Hänellä oli toinen matkamuisto ranteessa, kentällä kellokauppiaan käsivarresta katsottu rihkama-Rolex! Kun kone oli automaattiohjauksella meren yllä, saimme luvan mennä ohjaamoon jututtamaan kapteenia ja kahta muuta lentäjää. Sivuttain ohjaamon perällä istunut oli tietenkin perämies! Putosin kyydistä, kun hän selitti ilman kantavaa ajatusta! Vastaanottajani oli kertonut matkastani tilatessaan juomia ja niitä tuoneen tarjoilijan mukaan kahvi oli suoraan Kolumbiasta! Ilmankos sitä saikin odottaa niin kauan!
Kirjoitin huumorimielellä, jottet ottaisi juttujani kuolemanvakavasti; asiavirheitäkin voi olla. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Kaikki olivat minua kohtaan erittäin kohteliaita, avokätisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Tunsin itseni tervetulleeksi ja oloni todella turvalliseksi Ecuadorissa, mutta en Kolumbiassa. Jos on tilaisuus, niin käy Andeilla!
Haluaisin kiittää matkanjärjestäjiä ja Andien Äänen henkilökuntaa heidän anteliaisuudestaan ja vieraanvaraisuudestaan, jota he niin ystävällisesti tarjosivat minulle ja matkakumppaneilleni vierailumme aikana. Paljon kiitoksia!
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 29.9.2005