Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 1
Vierailuviisumi oli voimassa kaksi kuukautta. Tai niin veljeni sanoi minulle, itse en ymmärtänyt siitä mitään. Työpaikallani järjestettiin lähtöjuhla kadunkulman puutarhapubiin. Katoksen alla oluttynnyrin ympärillä australialaiseen tyyliin seistessämme huomasin, etteivät muutkaan tienneet, mikä minua odotti. Kun näytin arabiankielistä viisumia, niin pomoni sanoi leikillään, että siinä voisi lukea vaikka "Ammuttava välittömästi".
Saudi-Arabiassa ensi kertaa oleva voi innostua kuvaamaan monia värikkäitä kohteita ja harkitsemattaan tarkemmin kuvauskohdetta joutua vaikeuksiin. Jos valokuvaan tulee ihmisiä, heidän ehdoton ja selvä suostumuksensa on saatava etukäteen. Kiellettyjä kuvauskohteita ovat kaikki millä on vähänkin tekemistä maanpuolustuksen, öljyn, kuningashuoneen, valtion rakennusten tai virkamiesten kanssa tai millä voitaisiin tahria kuningaskunnan mainetta ulkomailla! Varmuuden vuoksi jätin kameran kotiin.
Matka Brisbanesta Riadiin maksoi mutkan kautta vain puolet suoran lennon hinnasta, joten valitsin sen. Hintaan sisältyi hotelli, aamiainen ja maakuljetukset Manilassa. Olin varannut erikoisruokaa, koska tiesin kokemuksesta, että siten saisin ruoan ensimmäisenä. Tavallisesti lopettelin ruokailua, kun lähellä istuvat vielä odottelivat omaansa. Kerran eräs nälkiintynyt mies vilkaisi lautastani ja mutisi vaimolleen, että heidänkin pitäisi ryhtyä vihannessyöjiksi!
Manilan busseina toimi pidennettyjä jeeppejä, joita kutsuttiin nimellä jeepney. Ihmiset nousivat kyytiin takaseinän aukosta ja olivat ahtaasti kuin sillit purkissa. Jeepney muistuttikin kyljellään olevaa sillipurkkia, mutta oli värikkäämpi ja siihen oli maalattu koristeellisin kirjaimin jokin uskonnollinen lause, kuten siihen liikenteeseen sopivasti: "Jumala suojele matkaamme".
Hotellin sänky oli leveä, mutta lyhyt, joten kaaduin siihen kulmittain pitkän odotuksen rasittamana. Kylpyhuoneen sinetöidyssä pullossa väitettiin olevan juomavettä ja paperipusseissa puhtaat juomalasit, mutta pussit olivat niin likaiset, etten edes avannut niitä, vaan huuhtelin suun St Miguelin tölkkioluella. En tiennyt, mitä tv:stä tuli, koska juuri kun tv-lehti olisi tullut käyttöön, se vietiin pois ja seuraavan viikon lehti tuotiin tilalle! Vastapainona muulle hitaudelle, palvelu oli siltä osin liiankin nopea!
Aamulla lähdin alakertaan. Kolmannessa kerroksessa hissi pysähtyi ja sen ovet avautuivat. Näin hunnutetun musliminaisen silmät, kun hän katsoi minua ja kääntyi sitten pois eikä tullut kyytiin, koska olisimme olleet kahdestaan. Myöhemmin samat silmät kävelivät minua vastaan koneen käytävällä! Aamiaisella seuraani liittyi sydneyläinen puutarhuri, joka muisti minut koneesta. Hän kertoi tekevänsä neljä matkaa vuodessa Kiinaan. Hän tunsi hyvin myös Melbournen ja Brisbanen, mutta Uuden Seelannin Christchurch oli hänestä mieluisin: siellä kevään kukkaloisto oli parhaimmillaan silloin loka-marraskuussa. Hän piti kylmistä seuduista ja kysyi mitä hedelmäpuita Suomessa on. Kuultuaan vastaukseni hän huudahti ilahtuneena: "Ah, se kunnon omena!"
Matkustin valkoisen limusiinin ainoana matkustajana kentälle, jossa sitten odottelin neljä tuntia koneen lähtöä. Saudi-Arabiaan menevien piti hakea leima luukulta, jossa osattiin arabiaa. Manilasta noustuamme saimme niskatyynyn, hammasharjan ja valkoisen mainoslakin. Filippiiniläismiehet iloitsivat etenkin lakista ja pitivät sitä matkan aikanakin 'päissään'. No, tuosta muistuikin mieleeni, miten ihmeteltävän rauhallisia matkustajia he olivat. Tunnelma oli kuin kirkossa! No, ei sentään ihan niin railakasta! Filmien ja happinaamareitten kanssa oli harmia. Yhden filmin ääni ei toiminut ja toisen esitys keskeytettiin, kun kuva alkoi rullata kuin ennen vanhaan huonossa televisiossa. Äkkiä uninen seurakunta heräsi siihen, kun nippu naamareita tipahti katosta alas kesken lennon ja jäi roikkumaan letkujen varaan! Andeilla kerran tarvitsin happea, mutten nyt.
Ensimmäinen laskeutuminen Manilasta nousun jälkeen oli Dubai, Arabian niemimaalla. Ilmasta katsottuna Dubai näytti upealta iltavalaistuksessa. Se kimmelsi kuin jättiläisjalokivi: loistevalojen kultaa, katulyhtyjen hopeaa, perävalojen punaista ja minareettien vihreää. Arabeille vihreä on kaiken hyvän ja edistyksen väri. Jäin koneeseen muiden Riadiin menevien kanssa lyhyen välilaskun ajaksi. Kuusi miessiivoojaa tuli koneeseen. Yksi heistä marssi sanko kädessään tupakkaosastoon ja tuli pian takaisin tuhkat sangosta pöllyten. Luulen, että hän työllisti ne viisi muuta!
Veljeni oli ollut rakentamassa väliaikaisia systeemejä niille 14 000 rakennustyöläiselle, jotka varsinaisesti rakensivat Riadin kansainvälisen lentokentän, silloin maailman suurimmman. Maassa on nykyisin töissä kuusi miljoonaa ulkomaalaista, jotka käyttävät enemmän tai vähemmän säännöllisesti lentokoneita. Orjuus lopetettiin 1962, mutta ilmeisesti joitakin vierastyöläisiä kohdellaan yhä kuin he olisivat orjia! Lentokenttiä tarvitsevat lisäksi pyhiinvaeltajat, joita käy vuosittain pari miljoonaa. Tavalliset turistit eivät pääse maahan.
Riadin lentokenttärakennus oli tyylikäs, mutta omituinen siinä mielessä, että ääniaallot kimposivat pitkiä matkoja kaarevista kattorakennelmista; vaikka sainkin sanoista selvän, niin en tiennyt, missä puhujat olivat! Passintarkastajalla ei ollut sopivaa leimaa minun tapaukseeni ja niinpä hän pyysi minua hakemaan sitä toisilta virkailijoilta. Kolmannella oli tarvittava leima ja pääsin eteenpäin. Tullitarkastaja ei kysynyt mitään kirjoistani, vaikka näki ne. Myöhemmin kuulin, että englanninkielinen Koraani olisi pitänyt ilmoittaa; sitä ei edes myydä Saudi-Arabian kaupoissa! Koraani on kuulemma alunperin kirjoitettu arabiankielellä niin loisteliaasti, ettei mikään käännös tee sille täydellistä oikeutta. Vielä oli tarratarkastus ja siinä huomattiin, että laukuistani puuttuu vaadittavat tarrat! Palasin hakemaan tarrat, mutta minulla oli vaikeuksia löytää sama virkailija, joka oli tarkastanut laukkuni, koska kaikilla saudeilla oli samanlainen pitkä valkoinen kaapu ja punavalkoruutuinen huivi! Taas kerran kyselemällä järjestyksessä lopulta onnistuin saamaan tarrat, ne sitten mitätöitiin ja pääsin läpi. Kun astuin ulos öiselle jalkakäytävälle kohti valtavaa odottajien paljoutta, niin kuulin veljeni huutavan nimeäni ja "Tervetuloa!" Huokaisin helpotuksesta ja tiesin, että nyt olin hyvissä käsissä. Minulla ei ollut ristiä, mitä suudella, enkä tehnyt ristinmerkkiäkään, koska ne olivat kiellettyjä, mutta hiljaa mielessäni kiitin Luojaa siitä, että olin turvallisesti perillä ja veljeni oli minua vastassa!
Puolessa tunnissa olimme korkean muurin ympäröimän korttelin portilla. Filippiniläisvahti torkkui, mutta heräsi tuuttaukseen ja tarkisti sitten, ettei autossa ollut saudeja, joilta on pääsy kielletty länsimaalaisten alueille. Napin painalluksella metalliportti liukui syrjään ja ajoimme muurien sisälle. Vartiokopin huippukalliilla satelliittipuhelimella soitin kotiin Kravattivuorelle ja kerroin vaimolleni, että olen perillä ja kaikki on hyvin. Alle minuutin puhelut menivät systeemin virheiksi eikä niitä laskutettu! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 10.3.2005
Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 2
Asuntoalueella oli uima-allas, tenniskenttä ja sauna; kerhohuoneessa oli biljardipöytä, kirjasto ja kuntoilulaitteita. Vitsinä käytettiin sanaa 'pool'; silloin jäi epäselväksi tarkoittiko uima-allasta vai biljardipeliä. Kaikki 26 ilmastoitua luksusasuntoa siivottiin viikottain paitsi veljeni asunto; hän ei halunnut kotiinsa ulkopuolista apua, joten kaikki oli vähitellen muuttunut hiekanväriseksi: satelliitti-tv, ilmastointilaite, kalliit huonekalut, isot makuuhuoneet, tilava keittiö, tyylikäs olohuone, varastohuone, pesula, vessa ja kylpyhuone. Kun istui kahdessa viimeksimainitussa, niin nenän piti osoittaa Mekkaan. Tämä sääntö oli yllättänyt saksalaiset, jotka joutuivat sitten korjailemaan asuntojaan. Myös karttojen yläreunassa piti tavallisen pohjoisen sijasta olla Mekka.
Ulkopuolella teltoissa majailevilla pakistanilaisilla tienkorjaajilla oli kukkoja, joiden kiekuminen kuului muurien sisäpuolelle, jossa pensasaidat reunustivat hienon asuntoalueen kulkuteitä. Puutarha- ja sähkötöistä sekä uima-altaasta huolehti kuusi filippiiniläistä, jotka hätkähtivät torkuiltaan kuntoilulaitteiden päältä, kun menin kirjastoon. "Levätkäähän rauhassa", sanoin, kun lisäsin hyllyyn maahantuomani kirjat. Kuumin kausi oli takanapäin ja nämä kolmenkympin lämpötilat olivat mitä sopivimmat minulle brisbanelaiselle. Portilta näkyi stadion, jossa Australia pelasi saudeja vastaan jalkapallossa maalittoman tasapelin. Aussit valittivat kuumuutta ja kosteutta, mutta itse asiassa Riad (suomeksi "Vihreät niityt") oli niin rutikuiva, että tarrat irtosivat laukuistani ja korkeat selkänojat ruokailutuoleista. Pyykki kuivui sisälläkin nopeasti ja akne parani! Tupakoitsijoilla oli omat kikkansa: jotkut pistivät puunlehden askiin; veljeni käytti rasiaa, johon sopi sekä savukkeet että kostea pesusieni. Myöhemmin hän lopetti tupakoinnin kokonaan. Upeat rotukissat leikkivät puutarhatuoleilla, mutta koiria ei ollut missään. Vierastyöläisille koira saattoi olla jopa juhlaruokaa, mutta saudeille se oli likainen eläin.
Aamulla tapasin ruotsalaisvieraan, joka oli tullut katsomaan isäänsä. Olin todella poikkeustapaus; tavallisesti niin kaukainen sukulainen kuin veli ei saanut viisumia! Veljeni väitti sponsorini olevan eräs maan 5000 prinssistä! Kun veljeni vei autonsa korjattavaksi, Jonas ja minä pääsimme kyytiin. Saudit saattoivat pitää autoaan tyhjäkäynnillä koko päivän, mutta veljeni auton vesi kiehui jo viidessä minuutissa! Täällä rahat auton ostoon sai korottomalla lainalla. Islam kielsi lainankorot, mutta ei erikoislisämaksuja. Paluumatkan teimme taksilla, joka odotti, kun kävimme supermarketissa ja apteekissa. Apteekkari oli vaihtorahan puutteessa jäänyt velkaa veljelleni. Velkakirja vaihtui nyt hajuttomiin valkosipulipillereihin, ehkäpä kuukausien tarpeiksi!
Työmatka oli mennessä 62 km ja palatessa 58 km. Ero johtui siitä, että risteys, mistä piti kääntyä, oli tukittu betonilampain, joten veljeni ajoi seuraavaan risteykseen ja tuli takaisin. Turvallisuussyistä näin tapahtui siellä, missä amerikkalaisia asui tai oli töissä. Saudifirman motocross-rata ja golf-kenttä olivat myös sillä suunnalla. Molemmissa harjoiteltiin. En ollut ennen nähnytkään viheriötä, joka oli ruskea!
Melkein poikkeuksetta kaikkien Saudi-Arabian kansalaisten uskonto on Islam, mikä tunnustaa vain yhden ja ainoan Jumalan, jolla ei ole vaimoa, tytärtä eikä poikaa. Hänen nimensä on Allah. Muslimeilla on samat tutut enkelit ja profeetat kuin juutalaisilla ja kristityillä. Erilaisuutta on mm. viimeisin profeetta, mistä syystä jotkut kutsuvat heitä muhamettilaisiksi. Islam tarkoittaa täydellistä antautumista Allahin tahtoon koko elämäksi ja rakentuu viiden pilarin varaan: 1. uskontunnustus, 2. päivittäiset viisi rukousta, 3. Ramadan eli paasto, 4. köyhien auttaminen, 5. pyhiinvaellus Mekkaan (jos voi). Ramadanin aikana muslimit mm. paastoavat päivänvalon tunteina ja työaikoja lyhennetään huomattavasti.
Auton ollessa huollossa veljeni liftasi töihin. Hänet poimi kyytiin kiihkouskovaisjärjestön virkamies, muttawa eli pappipoliisi, joka ajaessaan sormeili rukousnauhaa ja mumisi Allahin 33 nimeä: Kaikkein Laupiain, Kaikkein Armollisin ... Pitemmissä 66 ja 99 helmen nauhoissa nimet toistettiin. Kyseisiä superlatiivimuotoja sai käyttää vain Allahista, ei koskaan ihmisistä.
Rukousaikoja oli viidesti: auringonnousu, keskipäivä, iltapäivä, auringonlasku ja ilta (puolitoista tuntia auringonlaskun jälkeen). Rukoushetkillä oli omat nimensä. Oikeastaan ne pitäisi luetella illasta alkaen, koska muslimien vuorokausi päättyy auringonlaskuun. Tällöin nimien alkukirjaimet peräkkäin asetettuna muodostavat sanan Islam. Rukousajat saattoi lukea lehdistä, mutta ilman niitäkin tiesi: valtavat ämyrit toistivat, kun muezzin kutsui moskeijan minareetista muslimit rukoukseen. Se olikin kaunista kuultavaa! Pappipoliisi valvoi, että rukousten ajaksi kaupat sulkivat ovensa ja muslimit joko menivät moskeijaan tai ottivat esille rukousmattonsa ja rukoilivat siinä paikassa, missä sattuivat olemaan. Automaatit sulkeutuivat, tv-ohjelmat keskeytyivät ja nauhoitettu ohjelma moskeijasta alkoi. Kaikki rauhoittui puoleksi tunniksi paitsi liikenne, koska matkailija sai rukoilla keskeyttämättä matkaansa. Olikohan viidesti päivässä ruuhka-aika?
Veljeni tuli illalla kotiin ilman autoa; vika oli löydetty ja auto kunnossa seuraavana päivänä. Vartija avasi portin kaukosäätimellä, kun lähdimme kävellen. Muurin ulkopuolella oli leveä tie; sen reunoilla olevat hiekkakasat muistuttivat talvisia lumikinoksia! Kilometrin päässä oli huoltoasema, kahvila, supermarket ja muita liikkeitä. Leipuri teki eräänlaista rieskaa aamusta iltaan kuuman leivinuunin ääressä pitkä leipälapio kädessään. Leipä maksoi muutaman sentin ja ellei leipuria näkynyt, niin jätimme rahan tiskille. Veljeni jutteli sekä arabiaksi että englanniksi taksikuskiksi sattuneen egyptiläisen kanssa ja varoitti tätä vastaantulevasta liikenteestä, joka pimeällä tiellä tuli meidän puolelle kiertäessään kaatunutta kraanaa, joka tukki toisen kaistan. Seuraavana päivänä paikalle tuli yksi maailman suurimmista kraanoista korjaamaan sitä sotkua. Vastaavanlaisessa onnettomuudessa Kultarannikolla kuoli kaksi ihmistä, mutta Riadista en tiedä.
Meillä oli kutsu arabialaiskotiin; ajasta ei mainittu, joten lähdimme matkalle viimeisen rukouksen jälkeen. Huomasin miten joustavaa liikenne Riadissa oli: suurin sallittu nopeus oli 160 km/h; mieluummin vaihdettiin kaistaa kuin jarrutettiin; usein käännyttiin monen kaistan yli tai ajettiin väärään suuntaan. Omituista oli se, että jos tuli vika, niin auto parkkeerattiin kaikkein nopeimmalle kaistalle; paikallisen logiikan mukaan se oli parkkeerauskaista, koska sitä ei saanut ajaa, sehän oli vain ohituksia varten! Hyvänä lisänä pari tiiltä pantiin pystyyn auton taakse vaaranmerkiksi! Riadissa oli 10 000 moskeijaa ja ystävän antama ohje oli taloon, joka oli vastapäätä moskeijaa! Ihmettelimme, kun talon edessä oli vain yksi Cadillac. Veljeni jutteli arabiaksi oven avanneen lapsen isän kanssa ja pitkän keskustelun tulos: täytyy olla muu moskeija! Lähdimme kävellen hakemaan oikeaa moskeijaa, joita on muutama jokaisella neliökilometrillä. Kuljimme pimeitä kujia turvallisin mielin; emme pelänneet koiria emmekä rikollisia, rangaistukset olivat niin kovat! Tuntia myöhemmin olimme epähuomiossa juuri ohittaneet oikean risteyksen, kun sinne matkalla ollut autoilija huomasi meidät, pysähtyi ja huusi veljeni nimeä! "Ihmeiden aika ei ole ohi", ajattelin. Kravattivuorella lyhyenkin kävelyn jälkeen on pakko mennä suihkuun, mutta Riadissa kosteusprosentti oli nollassa ja menimme juhliin! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 24.3.2005
Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 3
Khaledin talon korkean muurin ulkopuolella oli useita autoja. Jätimme kengät ulko-ovelle ja nousimme portaat yläkertaan. Huone oli pitkänomainen, sohvia molemmilla seinillä ja päädyissä; ikkunapäädyssä oli paksut verhot, ikkuna oli auki; toisessa päädyssä oli kirjahylly ja tv:ssä loppui sopivasti jalkapallo-ottelu, jonka saudit voittivat. Kättelimme isännän ja toiset miehet. Saudinaisista ei näkynyt vilaustakaan, ei täällä eikä koskaan missään muuallakaan paitsi ostoksilla! Meidät ohjattiin kunniapaikoille huoneen perälle, jossa tarjottiin taateleita ja useita pieniä kupillisia kuumaa erittäin maukasta minttuteetä. Vielä ennen ruokailua joimme neilikalla ja kardemummalla maustettua mustaa kahvia. Eräs saudeista kantoi perinteistä suitsuketta vieraalta toiselle; käsillä ilmaa heilutellen pyrimme saamaan suitsutuksen aromit tarttumaan itseemme! Kahden tunnin kuluttua siirryimme alakertaan, jossa lattiaa peitti valtavan suuri matto, joka oli täynnä monenlaisia ruokia ja juomia. Istuimme lattialle jalat ristissä korrektisti siten, etteivät jalkopohjat näkyneet muille, söimme ja vastaanotimme (hygienia-) etiketin mukaisesti pelkästään oikealla kädellä. Kun olimme syöneet kylliksi, tuntui kuin vain pieni murto-osa ruokamäärästä olisi vähentynyt. Veljeni kertoi minulle myöhemmin, että seuraava syöntivuoro oli nuorilla miehillä, sitten naisilla ja lapsilla, sitten palvelusväellä; loput annettiin köyhille. Palasimme yläkertaan, missä jälkiruokana oli paljon erilaisia kakkuja ja hedelmiä sekä juomia. Minttutee oli niin hyvää, että join sitä useita pieniä lasillisia ennen poislähtöämme. Paljosta juomisesta huolimatta koskaan kenellekään ei tullut tarvetta. Sanoisin, että se oli rutikuivan ilmaston ansiota. Autojen luona joku vitseili, että ruokailu otti jaloille!
Toinen vierailuni arabikotiin oli Suleimanin ja Maribelin luo. Ilta kului arabialais-meksikolaisissa merkeissä. Olohuoneessa oli koko lattian peittävä irtomatto, sen ympärillä jalattomat sohvat ja käsinojatyynyt, seinällä kameli-aiheinen iso ryijy, etunurkassa tv ja stereosoitin. Hopeatarjottimella oli dalla eli tukaaninnokkakannu, sen vieressä pieni hopeakori ja sillä rivattomia pienoiskuppeja kyljellään. Fahd oli valtavan hyvä kaatamaan kuumaa kahvia dallasta nyrkkiin sopiviin kuppeihin. Hän piti kannua vasemmassa kädessään ja pani kannunnokan oikeassa kädessä olevan kupin kohdalle, pysähtymättömällä liikkeellä kallisti kannua, jolloin kahvi alkoi valua kuppiin, laski kupin alas puoli metriä, jolloin näimme kahvin kaaressa, nosti kupin ylös ja suoristi kannun, ojensi kupin, astui pari askelta seuraavan henkilön luo ja toisti rytmistä rituaalia, kunnes mukana olleet kupit loppuivat. Ruokasalissa yllätyin, koska ruoka oli länsimaalaisittain pöydällä! Sitä oli taas valtavasti, mutta se oli Maribelin kotimaasta Meksikosta. Söimme pääasiallisesti lasagnea ja chilillä maustettua lihamuhennosta. Sauditkin käyttivät mausteita, mutta hillitysti, ei siten, että suu paloi. Ruokailun päätyttyä palasimme olohuoneeseen nauttimaan jälkiruokia ja kahvia. Maribel jaksoi puhua ja elehtiä. Voi vain kuvitella, millainen oli se kokous, mistä hän kertoi: arabialaisia, italialaisia ja meksikolaisia naisia huone täynnä! Hän keskeytti ajatukseni sanomalla yhtäkkiä meille: "Kiitos, että sain olla kanssanne!" Tällaista se on, kun nainen päättää! Oli siis aika lähteä, vaikka ilta oli vasta alullaan. Tämä ateria oli ainoa kerta, kun sain aamulla kokea, tosin lievänä, sen, mitä turistit Meksikossa kutsuvat nimellä Montezuman kosto, Intiassa nimellä deli-beli (Delhi Belly) ja Saudi-Arabiassa nimellä jalla-jalla (Yalla Yalla).
Piirretty kartta ei taaskaan täsmännyt. Olimme kolmen kadun päässä, mutta siellä tiedettiin Fahd ja ystävälliset saudit lähtivät autollaan oppaaksemme. Kun näimme, millaiseen palatsiin meidät oli kutsuttu, niin en enää ihmetellyt, miten ihmiset tunsivat heidät nimeltä. Muurien sisällä oli vartiomiehen asunto kulmassa, lapset pelasivat jalkapalloa toisessa kulmassa. Laaja etupiha ja valtava talo. Kun olimme jättäneet kengät ovenpieleen, meidät ohjattiin olohuoneeseen, joka oli upea: arvokas matto lattialla, jonka reunoilla oli sohvia ja 18 valkoista luksusnojatuolia. Koska kaikki saudit pukeutuivat samanlaisiin kaapuihin ja huiveihin, niin en tunnistanut Fahdia ennen kuin hän mainitsi kätellessämme, että olemme tavanneet! Kättelyjen jälkeen istuuduimme kunniapaikoille huoneen perälle. Normaaliin tapaan keskustelun lomassa joimme pari tuntia maustettua teetä ja kahvia sekä söimme taateleita. Kun tuli uusia ihmisiä, niin saudit vaivihkaa vaihtoivat istumajärjestystä arvojärjestyksen mukaiseksi ja tilan loputtua vähiten arvokkain poistui huoneesta. Saudeja kiinnosti karhujen ja hirvien metsästys Suomessa. Veljeni osasi vastailla mielenkiintoisesti, koska oli järjestänyt metsästystä saksalaisille. Hän oli nähnyt hirvikolarinkin. Suomessa käynyt arabi sanoi, että suomalaisilla naisilla oli samanlainen punavalkoruudullinen päähine kuin saudimiehillä. Minulta kysyttiin kokonaisen lampaan hintaa. Fahdin ukki kertoi arabiaksi seikkailuistaan ennen toista maailmansotaa, jolloin hän oli ollut kamelikuskina ja salakuljettanut hasista kamelin mahassa Libanonista Egyptiin! Yhtäkkiä valot sammuivat! Ajattelin sitä rangaistuksena huumetarinalle, mutta pian selvisi, että pihalla pelaavien poikien pallo oli osunut sähköjohtoon!
Lopulta menimme ruokahuoneeseen ja istuuduimme lattialle syömään. Kaikki olivat oikein ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja tarjoilu ylenpalttista; join ison lasillisen mansikkamehua ja toisen sitruunamehua. Söin kaksi lautasellista erilaisia vihannessalaatteja ja otin rieskalla kulhosta valkoista kastiketta. Ukki repi oikean käden sormillaan lihakimpaleita irti tarjottimella olleesta ruhosta (niitä oli useapia eri puolilla mattoa) ja jakoi ne lautasillemme tai heitti tarkasti Paavolle, joka istui vähän kauempana. Yhtään luuta ei tullut mukaan. Liha oli mureaa ja mahtavan makuista; söin sitä kolme annosta. Paras kohteliaisuus ulkomaalaiselle on se, kun saudi viskaa hänen lautaselleen lihapalan; se on merkkinä siitä, että hänet on hyväksytty ja hän tuntee paikalliset tavat! Ukki tunsi siis Paavon entuudestaan. Lopetettuamme ukki viittasi minut perässään alkoviin, jossa oli kaksi lavuaaria. Pesimme ja kuivasimme kätemme ja palasimme sitten olohuoneeseen. Jälkiruoaksi joimme taas useita pieniä kupillisia minttuteetä ja kardemummakahvia.
Välillä vierailin toisella seudulla asuvien suomalaisten luona. Antti ja Terttu kertoivat, mitä tapahtui, kun heidät oli kutsuttu vierailemaan erään saudin kotikylään. Vastaanotto oli mahtava ja vieraanvaraisuus ylitsepursuava. Heille näytettiin miten haukkoja koulutetaan ja jokainen haukka valokuvattiin omistajan kanssa. Erämaassa he tulivat leirinuotiolle ja opas meni edeltä antamaan varoituksen, että nainen oli tulossa. Hän pyysi molempia osapuolia käyttäytymään luonnollisesti ja sanoi, ettei tarvinnut jännittää. "Jos teette virheen, niin se annetaan anteeksi." Nuotion ympärillä oli kaksi pitkää mattoa, joilla miehet istuivat. Kun matkalaiset saapuivat näköpiiriin, kaikki pomppasivat pystyyn. Toista mattoa vedettiin päästä ja sinne kunniapaikalle laitettiin kaksi tyynyä. Suomalaisia pyydettiin ystävällisin elein käymään istumaan. He istuutuivat tyynyille! Läheinen arabi kohteliaasti näytti, että istutaan matolle; tyyny on käsinoja!
Jonas pyysi minua kanssaan kaupungille. Kävelimme kaupoille ja jäimme katselemaan taksia. Eräs nuorukainen lähestyi meitä ja kysyi huonolla englannilla haluammeko työntörattaat, "Wannacart". Jonas ymmärsi oikein, että siinä tarjotaan autoa. Suostuimme siihen ja nuori mies rupesi kuskiksi. Jonas halusi vaihtaa rahaa, joten ajoimme keskikaupungille. Kun lopulta löytyi sopiva pankki, niin poistuimme autosta. Kuten arvata saattaa, niin rukousajan takia pankki oli kiinni eikä raha-automaattikaan toiminut. Jonas oli hiukan pettynyt, kun ei saanut rahaa, mutta piristyi, kun lupasin maksaa kuskille molempien puolesta. Seuraavaksi Jonas halusi nähdä museon. Pitkään ajettuamme tulimme takaisin sille huoltoasemalle, mistä matkamme oli alkanut. Jonas ihmetteli: "Mitä nyt?" Kuski vastasi: "Museo." Hän ei halunnut menettää kasvojaan, koska ei tiennyt, missä oikea museo oli. Kysyin, paljonko olemme velkaa ja hän sanoi: "Jotakin". Vedin lompakkoni setelinipusta jotakin. Kiitollisin mielin hän otti sen vastaan. (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 7.4.2005
Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 4
Asuinalueen porttivahti soitti, että Ahmed ja Faisal odottivat muurin ulkopuolella valmiina näyttämään Riadia, kotikaupunkiaan. He olivat veljeni tuttuja, puoliveljekset rikkaasta perheestä. Ahmed oli aikeissa ostaa kolmannen autonsa, hänellä oli jo Alfa-Romeo ja Lexus. Veljeni mukaan hän oli terävä kaveri; tunsi hyvin sekä kotimaansa että Suomen ja Ruotsin historiat; keskikaupungin juhlissa heijasti laserkuvia taivaalle. Jonas ja minä lähdimme mukaan. Illasta tulikin mitä mielenkiintoisin. Ahmed puhui kuin turistiopas. "Nyt menemme linnoitukseen. Se on kuin museo." Samalla Faisal käänsi rattia ja tulimme huoltoasemalle, missä aikaisemmin piti olla museo. Mikä yhteensattuma! Onneksi otettiin vain bensaa ja jatkettiin kohti kaupunkia!
Ahmed tiesi kertoa: "Riad on pinta-alaltaan maailman neljänneksi suurin kaupunki, mutta sen läpi voi ajaa puolessa tunnissa ruuhka-aikaankin. Se on mahdollista, koska moottoritiet keskustassa menevät ristiin ja cityn ympärillä on renkaan muotoinen moottoritie." Pohjoisesta etelään meni Mekankatu ja idästä länteen Islaminkatu. Kehätien ulosajot oli numeroitu lentokentältä alkaen ja asuinalueemme kohdalla oli Exit 9. Ajattelin, että olisi pitänyt opetella oikeat arabialaiset numerot jo ennen matkaa. Näin useita liikennemerkkejä, joissa ilmoitettiin suurimmaksi sallituksi korkeudeksi o.o metriä. Ajattelin, että nolla metriä korkeasta tunnelista ei automme sovi, mutta hyvin mahduttiin! Meidän 'arabialaisille' numeroillemme muunnettuna se oli 5,5 metriä. Parkkimittareita en nähnyt missään ja yksi syy siihen, että liikenne ei puuroutunut oli se, että useilla moottoriteillä oli kymmenen kaistaa.
Illan ohjelmasta: "Ensin menemme linnoitukseen; sitten vuorossa on suq tai souq eli ostoskuja, missä myydään käsityöläisten tuotteita. Sen jälkeen käymme kaikkein kalleimmassa ja parhaita tuotteita myyvässä kauppakeskuksessa, mihin tulevat ostoksille vain kaikkein rikkaimmat ihmiset. Tulette näkemään loistoluokan autoja, joita ette luultavasti ole nähneet aikaisemmin millään parkkipaikalla. Käymme myös muissa ostospaikoissa ja arabialaisessa ravintolassa, missä syömme perinneruokaa. Sitten menemme lähellä asuntoanne olevaan paikkaan, missä juomme minttuteetä ja nautimme vesipiipusta!" No, olipa ohjelmaa tälle illalle! Matkan varrella näimme valtavan palatsin, jonka eräs prinssi oli rakennuttanut jollekin vaimolleen. Rouvia sai olla neljäkin yhtä aikaa, jos siihen oli varaa. Tämä rouva ei kuitenkaan ollut pitänyt palatsista ja sen jälkeen se on ollut tyhjillään. Näimme myös vesitornin, jonka näköalaravintola oli avoinna vain erittäin tärkeille henkilöille, sekä sisäministeriön omituisen muotoisen rakennuksen, mikä näytti ylösalaisin olevalta pyramidiltä! Se voitiin kriisitilanteessa painaa kokoon ja ehkä upottaa maan alle. Tuumailin, että kriisitilanne syntyy, jos se kellahtaa nurin omia aikojaan sitä ennen!
Al Masmak oli sattumalta avoinna. Ahmed sanoi, että meillä oli onnea. Hän oli päässyt sisälle vain kerran aikaisemmin vaikka asui Riadissa! Linnoitus oli vuodelta 1865, rakennettu savesta ja mudasta. Se oli neliön muotoinen, nurkissa tornit. Sen ympärillä oli korkeat muurit, joissa oli useita ampuma-aukkoja. Vartiomies kirjoitti nimemme ja osoitteemme muistiin isoon vieraskirjaan mentyämme sisälle avonaisesta ovesta, jossa oli yhä tiukasti kiinni Saudi-Arabian historiaan kuuluva keihäänkärki; nykyinen valtakunta alkoi linnan uudelleen valtauksella ja keihäs heitettiin Riadin silloista hallitsijaa kohti. Saudi-Arabian kuningaskunta perustettiin 1932 sen jälkeen, kun kuningas Abdul Aziz bin Abdul Rahman Al-Saud ("Ibn Saud") yhdisti Arabian niemimaan kolme suurinta aluetta. Seuraavina vuosina ensimmäinen öljytoimilupa myönnettiin ja sen sai California - Arabian Oil Company. Öljyä löytyi kaupallisessa mittakaavassa 1938. Saudi-Arabia pääsi rikkauden kynnykselle ja alkoi modernisoitua. Maan kaikkea toimintaa ohjaa islamilainen laki Sharia (suomeksi Polku), jossa siviili-, rikos- ja uskonnollinen laki yhdistyvät. Ahmed kertoi näitä ja monia muita asioita yksityiskohtaisesti museon vanhoista esineistä ja valokuvista ja oli niin hyvä opas, että seuraamme liittyi muitakin ihmisiä. Pian jouduimme olemaan takarivissä!
Tuntui siltä, että ostoskuja oli samanlainen kuin se on aina ollut. Tie kiemurteli hiukan ylämäkeen, erilaisia pannuja ja kattiloita roikkui orsilta, isoja ja vielä isompia ruukkuja oli pantu esille. Tiskeillä, telineissä ja vaappuvissa pinoissa oli jos jonkinlaista korua, vaatetta ja itämaista mattoa. Tavaroiden runsaus pursui kaupoista joka suuntaan. Kun verkkaisesti astelimme kujaa ylös tai poikkesimme sisälle liikkeisiin, erinomainen oppaamme ja ystävämme Ahmed selosti asiantuntevasti, miten erilaisia esineitä käytettiin. Tämä oli kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Nykyajan lentävä taikamatto toi minut tänne!
Pääsimme takaisin nykyaikaan (eli 1400-luvulle muslimikalenterissa) ylittämällä kadun ja olimme miljonäärien ostoskadulla, jonne loistoautoja oli parkkeerattu vieri viereen ja lisää oli tulossa! Tuntui olevan ahdasta isoilla autoilla, mutta sitä vartenhan oli autonkuljettaja olemassa! Mekin vaan istuimme kuin prinssit loistoauton takapenkillä ja annoimme Faisalin ajaa! Ystävämme innostuivat laulamaan englanniksi "Hei kaunis tyttö, tule luokseni", kun näkivät kaikkein kalleimman amerikanraudan takapenkillä kauniin tytön hunnutettuna. Ulkomaalaisena en ollut niin herkistynyt; itse asiassa minun oli täysin mahdotonta nähdä auton sisälle, koska sen ikkunat oli himmennetty ja peitetty verhoilla!
"Minä rakastan sinua" sanotaan arabiaksi eri tavalla naiselle ja miehelle. Mieslaulajat käyttivät jälkimmäistä muotoa laulaessaan rakkauslauluja. Näin he kiersivät määräystä, joka kielsi heitä laulamasta rakkauslauluja naisille! Naisia ei saanut kiusata eikä saattaa hämilleen vaan heitä piti kunnioittaa. Naisen oli kuitenkin lupa laulaa miehelle! Mies ei myöskään saanut näyttää naiselta eikä käyttää liiallisesti kultakoruja ja jos hänen hiuksensa menivät kauluksen yli, tukka leikattiin kokonaan pois. Shortsit, räikeät vaatteet ja huomiota herättävät jalkineet oli kielletty keskikaupungilla. Länsimaisten naisten oli pidettävä tummaa huivia mukanaan siltä varalta, jos joku vaati heitä peittämään hiukset. Näin tapahtui eniten Ramadanin aikana. Asiallisen pukeutumisen lisäksi vaadittiin käyttäytymään asiallisesti. Kiellettyä oli tuijottaa, nauraa kovalla äänellä, huutaa tai elehtiä!
Ahmed kertoi, että beduiinit on yritetty saada asettumaan kaupunkeihin. Tavallisesti he kulkevat kamelikaravaaniensa mukana erämaassa piittaamatta valtioiden rajoista. Saudi-Arabia antaa heille rahaa talonrakentamiseen. Maanteiden varsilla oli paljon kartoitettuja tontteja. Joillakin niistä oli iso teltta beduiiniperheen asuntona siihen saakka, että talo oli asumiskunnossa. Rahaa riittää vielä sen jälkeen autoon ja siitä vaan liikenteeseen kamelikuskit!
Riadin vuosittaiseen kameliratsastuskilpailuun osallistuu lähes 2500 kamelia, joista 200 parasta palkitaan. Kilpailumatka on 19 km. Pyysin veljeäni näyttämään minulle kamelin. Hän tiesi, missä oli satoja tai jopa tuhansia kameleita. Paikka oli ihan lähellä meitä, hän sanoi, vain muutaman kilometrin päässä. Äkkiähän me siellä kävisimme. Kamelit nähtyämme jouduimme kuitenkin ajamaan ylimääräiset 40 km, että pääsimme takaisin! Matka olisi ollut ties kuinka pitkä, mutta joku oli tehnyt autonmentävän reiän kaistojen väliseen kanaverkkoon ja käännyimme siinä! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 21.4.2005
Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 5
Riadin keskikaupungin loistokkaissa tavarataloissa kierrellessämme Ahmed ja minä huomasimme, että Jonas ei ollut vielä täysin tajunnut sitä, että oli tullut aivan eri kulttuuriin eikä ollut enää rakkaassa Ruotsissaan, kun hän sanoi, miten helposti voisi napata nuo kalliit urheilukengät ja tuon paidan! Jos hän olisi sen tehnyt elein eikä pelkin sanoin, niin olisimme kaikki joutuneet vankilaan, kunnes hänet yksin olisi todettu syylliseksi. Samoin, jos joku loukkaantuu auto-onnettomuudessa, niin kaikki osapuolet pidätetään välittömästi kuulusteluja varten. Ahmed pudisti päätään ja kuiskasi minulle: "Jonas ei tiedä", ja pani vasemman kätensä oikean ranteen päälle. Se tarkoitti: Varkaudesta rangaistus on käden amputointi! Tämä oli viimeinen yhteispohjoismainen iltamme.
Salaperäisesti hymyillen Ahmed ja Faisal pyysivät Jonasta ja minua tulemaan perässään pesemään kädet ennen ruokailua. Olimme arabialaisessa ravintolassa. Sisustuksena oli perinteellisiä seinävaatteita, kauniita ruutukuvioita ja lattiamattoja, jalattomia sohvia käsinojatyynyineen. Siellä tuoksui suitsutus sekä maustettu ruoka. Seurasimme heitä pesuhuoneeseen, jossa upeat kultaiset kannut häikäisivät meitä, tämän pilan uhreja! Arabit odottivat jännittyneinä menemmekö halpaan, emmekä tuottaneet pettymystä!
Jonas ja minä yritimme kumpikin voimalla kallistaa tosiraskaita kultaisia kannujamme saadaksemme niistä vettä käsienpesuun ja luulen, että olisin varmaan pian saanutkin omani irti marmorisesta peilipöydästä, mutta Ahmed kiirehti väliin: "Käännähän tuota hanaa..." Palattuamme ravintolan puolelle riisuimme kengät jalasta ja istuimme matolle syömään. Tapahtumasta hiukan tuohtuneena ajattelin, että täällä on kyllä ollut rahaa kultakannuihin, mutta eipä ole jäänyt ruokapöytään! Lihaa oli monenlaista, samoin vihanneksia; juoma maistui ensimmäistä ja viimeistä kertaa toffeelta! Autolle kävellessä saatiin hunajakaramelli. Maailman paras ja kallein hunaja tulee Arabian niemimaan eteläosasta.
Vesipiippuravintolan ulkopuolelle oli parkkeerattu autoja tien reunaan ja parkkipaikoille niin runsaasti, että Faisal päätti lähestyä rakennusta erämaan kautta päästäkseen kohtuullisen kävelymatkan päähän. Kapea alue rakennuksen ja tien välissä oli täynnä miesasiakkaita. Näytti myös siltä, että tosi pitkän rakennuksen kaikki mahdolliset huoneet olivat jo käytössä. Pari kertaa luulimme jo saaneemme vapaat paikat. Lopulta onnistuimme, kun miestarjoilija siivosi pöytää, minkä ympärillä oli neljä rottinkituolia; huoneessa oli meidän lisäksemme viisi muutakin pöytäkuntaa. Ahmed huomasi, että minulle oli sattunut rikkinäinen tuoli ja vaati tarjoilijaa tuomaan sen tilalle ehjän. Katon rajassa ollut satelliittitelevisio jäi selkäni taakse, kun istuuduin. Mukavan arabialaismusiikin päätyttyä joku käänsi kanavaa ja tilalle tuli englanninkielinen elokuva, minkä alatekstit olivat arabiaksi. Sen aikana mietin, miten täällä julkisesti huvitellaan? Yksityisestihän tapahtuu mitä vaan. Ei ole teattereita, ei edes elokuvateattereita. Eläinpuistossa miehet ja naiset kävivät eri päivinä! Rumpua sai soittaa, mutta eipä mitään muuta! En tiedä, oliko paraateja.
Aloitimme varovaisesti minttuteellä, mutta ihan huomaamatta joimme sitä monta pientä kupillista. Sen jälkeen kysyttiin, mitä makua saisi olla. Mansikanmaku oli suosittu, joten pyysin sitä. Aikaisemmin vesipiiput olivat turkkilaisia, mutta Persianlahden sodan jälkeen niiden tilalle tulivat egyptiläiset vesipiiput. Tarjoilija toi sellaiset ja pani ne pystyyn lattialle tuolin viereen. Päällä oli tulikuumia kekäleitä, sekoitus aromitupakasta ja mansikkauutteesta; neljäsosa matkaa alaspäin alkoi taipuisa letku, jonka pitkään kädensijaan liitettiin hygieenipakkauksesta otettu suukappale; pohjalla oli läpinäkyvä vesisäiliö. Kun imaisi, niin vesi poreili tankissa, kekäle hehkui ja hyväntuoksuista savua tuli suukappaleesta. Faisal sanoi, että neljän tunnin päästä voi huimata!
Suomen suurlähetystön iltajuhliin oli kutsuttu kaikki skandinaavit. Veljeni oli varannut pienoisbussin kuljettajineen. Menomatkalla olimme ainoat matkustajat, mutta palatessa meitä oli aikamoinen joukko. Suurlähettiläs otti meidät kätellen vastaan etuportailla puolisonsa kanssa. Läpikulku oli suoraan isolle uima-altaalle, jonka äärellä oli kymmenittäin pöytiä ja satoja tuoleja. Tarjoilijat kantoivat juomia, bändi soitti ja naissolisti lauloi amerikanenglanniksi. Seisoskelimme hetken baaritiskin äärellä. Jotenkin rupesi tuntumaan, että täällä rikottiin Saudi-Arabian lakeja. Uumoilin, että perjantaina meitä kaikkia odottaisi 80 raipaniskua! Tässä maassa alkoholi oli kielletty ja se mitä meille tarjottiin ei ollut sitä nolla-prosenttista Guinnessin olutta mitä saattoi ostaa keskikaupungin kaupoista! Minulle vakuutettiin, että vaara oli lähes olematon: diplomaattikortteliin johtavia teitä vartioivat poliisit, joten pappipoliisi ei pääse läpi! Ruokailu oli järjestetty siten, että jonottajille annettiin lautanen ja he palvelivat itse itseään seisovasta pöydästä. Servietti ja ruokailuvälineet olivat valmiiksi pöydissä. Huomasin, että veitsenterällä luki jonkin pariisilaisen hotellin nimi, taisi olla Christoph Hotel Paris. Veitset oli ilmeisesti pöllitty Ranskasta! Se nauratti ihmisiä kunnes joku keksi, että Suomen tasavalta oli varmaan ostanut ne halvalla kyseisen hotellin konkurssipesän huutokaupasta!
Tein toisen visiittini diplomaattikortteliin mennessäni kuuntelemaan Leipzigin jousikvartettoa Kanadan suurlähetystöön. Parkkeerasimme auton jonkin matkan päähän lähetystöstä ja kävelimme loppumatkan. Jo kaukaa näin, mihin olimme menossa; pitkä jono kiemurteli vartiokopin ulkopuolella. Täällä oli pohjoisamerikkalaiset systeemit ruumiintarkastuksineen! En ollut varannut lippua, mutta sain ostetuksi sen portilta. Kanadalaisella aksentilla minua varotettiin, että vastaisuudessa pääsylippu kannattaa varata, muuten voi jäädä ilman. Jaa, milloinkahan tulen uudelleen? Olin toivonut, että konsertti pidettäisiin ulkoilmassa, mutta pettymyksekseni se oli sisätiloissa. Muusikot tekivät työnsä hyvin huolimatta tuolien jatkuvasta natinasta. Uskon, että kaikkien mielestä viimeinen kappale oli paras!
Alueemme sauna oli rakennettu jätepuista, mutta sitä oli vaikea uskoa; se näytti ja tuntui hyvältä. Sen oli toimittanut Rautaruukki, mutta Raahessa sitä kutsuttiin kai jaloteräksen pakkausmateriaaliksi! Se toimi sähköllä, mutta ajastin oli epäkunnossa. Minua konserttiin kuljettanut Martti oli ottanut asiakseen tarkistaa saunan myöhään joka ilta. Ehdotin, että ajastin korjattaisiin, mutta se torjuttiin heti: "Filippiiniläinen sähkömies särkee vielä kiukaankin saman tien." Veljeni asui asuntoalueen itäpäädyssä ja sauna oli länsipäädyssä, joten sinne kävely oli mukavaa liikuntaa pensasaitojen reunustamaa tietä pitkin. Koska alueella asui pelkästään miehiä, niin saunapyyhe riitti asuksi. Yllätykseksemme kaksi naista taapersi edellämme. He olivat matkalla aurinkotuoleihin, joita oli uima-altaan reunalla. Veljeni täytyi lähteä saunasta aikaisin, joten lupasin ottaa selvää, keitä nuo kaunottaret olivat. Toisen poikaystävä oli lomalle lähtiessään antanut talon avaimen heille. Vanhempi nainen oli Uudesta Meksikosta, nuorempi Englannista. Ällistyksekseni hän tiesi pienen täplän Englannin kartalta, josta työkaverini oli kotoisin ja sanoi, että se oli vain 20 minuutin päässä sieltä mistä hän tuli! (jatkuu)
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 5.5.2005
Kravattivuoren juttuja
SAUDIEN PARISSA - 6
Pääsin katsomaan kultasepänliikkeitä kahdesti: ensin Martin matkassa ja sitten veljeni mukana. Eräs Saudi-Arabiassa monta vuotta asunut suomalainen rouva ei ollut koskaan käynyt kultakortteleissa ja halusi tulla mukaan, mutta hänen miehensä kielsi sen! Täällä nainen ei saanut mennä ulos ilman miehensä lupaa eikä olla miesseurassa ilman miestään, isäänsä tai veljeään; hän ei saanut myöskään ajaa autoa! Lääkärin vastaanottohuoneessa ei saanut olla verhoja ja oven piti olla aina auki käytävään. Miesporukalla tutustuimme kultasepänliikkeisiin. Kaikenlaisia kalleuksia oli näytteillä: riipuksia, ketjuja, sormuksia, timantteja, uutta ja käytettyä. Kultaa oli pöydät täynnä niin sisällä kuin ulkona jalkakäytäviä myöten. Toinen kultapaikka, missä olin käynyt, oli inkojen kultamuseo Bogotassa, Kolumbian pääkaupungissa. Kun siellä konepistoolein vahdittiin, niin täällä ei näkynyt yhtäkään turvallisuusmiestä! Mielestäni maailman rehellisimmät ihmiset asuvat Riadissa! Kun pysähdyimme kujien risteyksessä miettimään mihin suuntaan mennä, siinä seissyt arabi olikin läheisen kultasepänliikkeen omistaja. Hän sanoi tietävänsä missä hakemiamme kultalaattoja oli ja vei meidät sellaiseen liikkeeseen, pani apupojan hakemaan kultaista kehystä laatalle eri liikkeestä ja tinki myös sopivan hinnan sekä kirjoitti kuitin ostoksesta oikean omistajan pysytellessä vaiti. Aluksi hänelle sattui pöytälaskin, jonka patteri oli huono ja kaikkihan tietävät miltä se näyttää. "Lähtöhinta ennen alennusta on tämä", hän sanoi ja näytti laskinta: "88 888 888.88". Täytyy sanoa, että veljeni tinki hyvin siitä hinnasta!
Kultaa myytiin myös tavallisella torilla, minne sattumalta jouduin Martin kanssa, kun hän ehdotti taksissa, että jäisimme pois: "Eihän tuo kuski tiedä, mihin on menossa!" Hän maksoi taksin ja astuimme vilkkaalle torille. Jonkin aikaa seikkailimme ihmisvilinässä, sitten katselimme mattoja eräässä teltassa. Yritin pysyä hänen kannoillaan, kun hän vilahti ulos teltasta, mutta juuri silloin eräs täysin hunnutettu nainen siirtyi puoli askelta enkä enää sopinut menemään, joten pysähdyin. Sen huomasi eräs arabi, joka tökkäsi voimakkaasti sormellaan naista selkään. Löi kuin koiraa, ajattelin. Salamannopeasti nainen siirtyi eikä edes vilkaissut ympärilleen, kun livahdin ulos. Seuraava taksi tiesi kertoa, että paikka oli Naisten tori.
Veljeni kertoi, että neljäsosa työvoimasta piti olla arabeja. Hänen mielestään monet arabit vain hakivat palkan, siinä heidän työnsä! Joskus joku virkaintoinen tyyppi kirjasi ne, jotka jäivät rukousten jälken moskeijaan nukkumaan ja niille piti antaa potkut ja hankkia uudet tilalle. Veljeni teki pitkiä päiviä ja meni töihin heti herättyään. Kerran, kun hän tuli töihin vasta puoli seitsemältä aamulla, niin pomo sanoi hänelle: "Hyvää iltapäivää!" Veljeni meni maanantaisin firman bridge-iltaan, koska siellä sai tavata johtajia. Legenda kertoo, että kerran miljardiprojektin sponsori prinssi Sultan ibn Salman ibn 'Abd al-'Aziz Al Sa'ud soitti sinne ja halusi puhua isolle pomolle. Prinssi oli ensimmäinen arabi, muslimi ja kuninkaallisen perheen jäsen, joka kävi avaruudessa. Se tapahtui sukkulalennolla v. 1985.
Veljeni asunnossa näkyi Saudi-TV arabiaksi ja englanniksi sekä kansainvälisiä satelliittikanavia, osa hindinkielisine alateksteineen; niiden pääkohdealue oli Intia. Saudi-TV lähetti jalkapalloa ja vanhoja piirrettyjä. Mainokset tulivat yhteen menoon 20 minuutin ajan. Shampoomainoksissa naisen pitkä tukka näkyi valtoimenaan takaapäin, mutta heti kun kasvot näytettiin, niin tukka olikin peitetty huivin alle! Mainoksen lopussa nainen meni avaamaan oven kahdelle naiselle; nämä katsoivat haltioituneina hänen hiuksiaan, vaikka ne olivat huivin peitossa! Ulkomaan lehdet oli sensuroitu tussikynällä ennen kuin ne pantiin myyntiin: alkoholimainosten päälle oli vedetty ruksit ja naisen paljas pinta mustattu. Sensuuri toimi niin kirjaimellisesti, että eräässä värikuvassa naisen paljaat nilkat oli tussattu, mutta läpinäkyvän silkkipaidan alla olevia rintoja ei, koska se ei ollut paljasta pintaa!
Tämän vanhan vitsin vastavihitystä nuoresta parista kertoi Suleiman miesten kokouksessa. Joka aamu vaimo herätti miehensä sanomalla: "Hyvää huomenta", johon mies unenpöpperöisenä vastasi: "Hyvää huomenta". Vaimo sanoi: "Haluaako herra teetä vai kahvia vai rakastella?" Näin meni ensimmäinen viikko. Joka aamu samat jutut. Eräänä aamuna miehen ystävä soitti ovikelloa. Vaimo meni avaamaan, näki miehen ja sanoi: "Hyvää huomenta", johon mies vastasi: "Hyvää huomenta". Vaimo sanoi vaistomaisesti: "Haluaako herra teetä vai kahvia vai rakastella?" Tulija oli yllättynyt, mutta huvittuneena vastasi haluavansa rakastella. Vaimo sanoi: "Olkaa hyvä ja odottakaa, hetken päästä mieheni on täällä."
Riadin kansainvälisellä lentokentällä oli valtavan pitkä jono matkustajia, kärryt täynnä matkalaukkuja ja isoja laatikoita. Minulla ei ollut aikaa edes tarkkailla, kuinka hitaasti se jono eteni kun veljeni totesi, ettei tässä nyt muu auta kuin mennä jonon päähän vaan. Sitten hän vahvempana otti mukaansa tuliaisista maksimipainorajaan pakatun matkalaukkuni ikäänkuin se olisi ollut tyhjillään ja meni jonon - alkupäähän! Asunnosta lähdöstä matkalaukun lähtöön kului alle 45 minuuttia. Menin istumaan tyhjään osaan, kun katsoin, ettei ole kiirettä. Kaikki muut menivät sitten koneeseen tietämättäni, joten hämmästyin, kun minua kuulutettiin! Kun istuin paikalleni, oletin, että lähdetään, mutta niin ei käynyt pitkään aikaan! Koneen piti lähteä ennen puolta yötä ja nyt kello oli puoli kaksi! Oli syntymäpäiväni! Odotellessa oli vierähtänyt vuosi elämästäni! Paluulennolla istuin erään filippiiniläisen insinöörin vieressä, joka joi ensimmäisen oluensa vuoteen ja aikoi Manilassa syödä porsaanlihaa! Ne olivat molemmat kiellettyjä Saudi-Arabiassa. Hän oli syönyt kanaa koko ajan ja valitsi ruokalistalta siksi kalaa. Avattuaan kannen hän naurahti: "Se on kanaa!"
Kirjoitin huumorimielellä, jottet ottaisi juttujani kuolemanvakavasti; asiavirheitäkin voi olla. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Saudit olivat minua kohtaan erittäin kohteliaita, avokätisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Tunsin itseni tervetulleeksi ja oloni todella turvalliseksi Riadissa. Jos on tilaisuus, niin käy siellä!
Haluaisin kiittää seuraavia ihmisiä heidän anteliaisuudestaan ja vieraanvaraisuudestaan, jota he niin ystävällisesti tarjosivat minulle vierailuni aikana: Ahmed ja Faisal, Fahd, Khaled, Suleiman ja Maribel, Tommy ja Jonas, Martti ja muut suomalaiset, mutta erityisesti veljeni; ilman Sinua matkani ei olisi toteutunut! Olen erittäin kiitollinen myös vaimolleni ja pojalleni heidän avustaan. Paljon kiitoksia!
Muistiin merkitsi Kravattimies
Julkaistu Suomi-lehdessä 19.5.2005